President Sauli Niinistö Visits Finntown, Sunset Park, Brooklyn New York

The Consul General of Finland to New York, Mika Koskinen, requested that I accompany the President of Finland, Sauli Niinistö, on a tour of Finntown Sunset Park Brooklyn NY, on Monday, Sept. 21, 2021. The President requested the tour to take place when he would have an opportunity to make time for it, while he was in New York for the United Nations General Assembly meeting. Because of his brief visit and very busy schedule, the actual tour had to be limited to 30 minutes. Plans were made and coordinated for a driving tour with brief stops at the following: Alku 1, the first not-for-profit coop in the USA which received historic designation; Finlandia Street sign, memorializing the street where the Finn Halls used to be; the former Imatra Hall; and the courtyard at 673-683 41st Street, Sun Garden Homes, one of the many Finn coops surrounding Sunset Park. Unfortunately, due to the strict time constraints, this stop had to be aborted, although the drive by presented a view of the two Finnish flags at the two building entrances, and the courtyard. There was an additional Finnish flag at the Finn coop, Riverview Homes, at the corner of 41st Street and 7th Avenue, clearly visible for the President to see as the motorcade proceeded to go around the park.

It is quite significant that there are 21 plaques scheduled to be installed in October 2021 on the walls at the entrances of the former Finn coops, as well as at the former Imatra Hall and the Finnish newspaper.  The wording for each plaque varies to suit each building. However, each  one sets forth that over 30 coop buildings were built or converted into coops by the Finns in the early 1900s, and that the Finns brought the concept of cooperative ownership to the United States. That fact was the reason why the plaque at Alku 1 was chosen as the first stop for the President to see. All of these plaques will exist for future generations to see.

The two separate buildings, Alku 1 and 2, were placed on the National Register of Historic Places by the United States Department of The Interior on May 20, 2019. That designation resulted only after extensive documentary proof was submitted to confirm the significant contribution to American society made by the Finnish immigrants. It is indeed a source of pride for all Americans of Finnish descent, and for Finns visiting from abroad. Actual plans are being made by Finlandia Foundation National, a supporter of this project, to enable visitors to Finntown to have an audio tour via an application to be downloaded into their smart phones. The concept of Finntown as a tourist stop is no longer a fantasy! 

The President read the plaque at Alku 1. He took particular interest in the photos presented of the original building, when Alku 1 and Alku Toinen were the only buildings on the block in 1917. Valerie Landriscina, the architect who is to be credited for her tremendous work on the application for historical designation, and John Amman, the Board President, were present and answered questions that the President posed about the buildings.

I had the opportunity to ride with the President and present background information about Finntown as it was, while pointing out the numerous Finn coop buildings surrounding Sunset Park. A brief stop was made at 40th Street and 7th Avenue to see the Finlandia Street sign, which I had secured in 1992 when Imatra Hall celebrated its 100th year of existence. At the dedication ceremony, I had noted then, in a speech before numerous dignitaries including the then Ambassador of Finland to the United States, that one day the Finns would be gone, but the sign would remain. The thought never entered my mind then that almost 30 years later, I would be showing that sign to the President of Finland!

It was indeed a pleasure to tour the former Imatra Hall, where my grandmother was the cook and my grandfather the bartender when I was a child. The building is the same except for the façade with the wording Resurrection Church, which bought the building in 1994. The dance floor, kitchen, and back offices are still the same as years ago on the main floor; however, the bar no longer exists. The basement area, where there was a hall that was rented for events in the last years of Imatra, was converted to classroom cubicles. From the main floor, I accompanied the President up the stairs to the second floor main hall with the stage, all of which remained the same! I advised the President that in addition to plays and beauty contests (many of which I was the Master of Ceremonies), that President Kekkonen had given a speech at this hall before an overcrowded audience,

The President commented on several occasions throughout the tour that the buildings, including the Imatra Hall, being over 100 years old, were good examples of the skills and good workmanship of the Finns, a trait that we know extends to the present day.

It was indeed an honor not only for me to conduct this tour, but an honor that the President of Finland visited Finntown and recognized the achievements of the Finnish immigrants, who left a legacy worthy to be proud of.

Robert Alan Saasto, Esq.

Istanbulin uudet ja vanhat moskeijat

Turkin nykyinen johtaja haluaisi olla muslimimaailman ykkösmies. Presidentin puheet ja välillä teotkin ovat puhuttaneet maailmalla presidentin pitkän valtakauden aikana.

Oikeus- ja Kehityspuolueen kohta parikymmentä vuotta kestäneen valtakauden aikana Turkki on lähestynyt arabimaailmaa ja liukunut kauemmaksi Eurooppa- ja Nato- yhteyksistään. Sotilasliitto Natoon jo vuodesta 1952 kuulunut maa on muuttunut konservatiivisemmaksi ja nyky-Turkin perustajan Kemal Ataturkin aikaisen perustuslain määräämä uskonnon ja valtion eriyttäminen on pahasti rapautunut. 

Uskonnollisia asioita Turkissa hoitaa Presidency of Religious Affairs, jonka vastuulla on uskonnollinen koulutus ja esimerkiksi Turkissa olevien 82.693 moskeijan ylläpito. Turkin hallituksen tarkassa kontrollissa oleva ”Diyanet” lähettää myös perjantaisin moskeijoihin imaamien pidettäväksi valmiin puheen.

Useimmat Turkin vanhimmista moskeijoista ovat entisiä kirkkoja. Hagia Sofia on ollut 1500 vuoden aikana katolinen ja ortodoksinen kirkko, moskeija ja museo.

Turkin kuuluisin moskeija on vuonna 537 Bysantin keisari Konstantinoksen rakennuttama Pyhän Viisauden kirkko Konstantinopolissa. Hagia Sofiana paremmin tunnettu valtava kupolirakennus toimi Bysantissa katolisena ja myöhemmin ortodoksisena kirkkona yli 900 vuotta.

Muslimit valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453 ja Fatih Sultan Mehmet karautti kirkkoon hevosellaan ja määräsi kristikunnan suurimman rakennuksen muutoksen moskeijaksi. Seinämaalaukset peitettiin laastilla ja tilalle tuotiin suuret puutaulut, joissa oli koraanin lauseita.

Maailman suurin rakennus toimi moskeijana seuraavat 481 vuotta. Osmannivaltion kaatuessa ja Turkin tasavallan synnyttyä Hagia Sofia muutettiin lailla museoksi.  Museona Hagia Sofia ehti toimia 86 vuotta, kunnes Turkin presidentti Erdoganin määräys muutti rakennuksen jälleen moskeijaksi vuonna 2020. Seinämaalaukset saivat jäädä ihailtavaksi, vaikka islamin usko kieltääkin henkilökuvien maalaamisen moskeijoihin. Hagia Sofian seinämaalaukset peitetään verhoilla rukousaikojen ajaksi.

Turkin kansallismoskeija on Sultan Ahmetin vuonna 1609–1616 rakennuttama, sisältä kallisarvoisilla sinisillä kaakeleilla verhottu moskeija sijaitsee nykyisen Sultanahmetin kaupunginosassa Istanbulin vanhassa keskustassa. Sulttaani Ahmetia syytettiin korskeaksi, koska ”Siniseen moskeijaan” rakennettiin kuusi minareettia. Aikaisemmin kuusi minareettia oli ollut vain Mekassa olevassa ”ensimmäisessä moskeijassa” ja tavallisissa moskeijoissa kaksi tai neljä. Arvosteluun kiukustuneena Ahmet rakennutti silloin Osamannivaltioon kuuluvaan Kaaban moskeijaan Mekassa vielä seitsemännen minareetin.

Turkkiin on viimeisen vuosikymmenen aikana rakennettu lähes 8.000 uutta moskeijaa, vanhoja on korjattu ja monen moskeijan uusittu kupari- tai sinkkikatto erottuu jo kaukaa kiiltävänä maisemassa. Viidesti vuorokaudessa pidettäviin rukoushetkiin kutsuvat kehotukset minareeteista kaikuvat vitivarmasti maan syrjäisempiinkin kolkkiin. Pieniä ”mecid”-rukoushuoneita on lisäksi huoltoasemilla, lentokentillä, museoissa ja jopa Bosborin salmen ylittävissä lautoissa. Mecid-rukoushuone on kuin moskeija ilman imaamia ja minareettiaa.

Istanbulin Aasian-puoleiselle Camlican kukkulalle rakennettu, 110 miljoonaa dollaria maksanut, valkoisella marmorilla päällystetty moskeija on yksi Turkin megalomaanisista rakennusprojekteista. Muita megaluokan rakennuskohteita moskeijan lisäksi ovat olleet Istanbuliin rakennettu yksi maailman suurimmista lentokentistä ja vielä suunnitteluvaiheessa oleva Bosborin salmen ohittava kanava Mustaltamereltä Marmaramerelle. Lentokenttä ja Camlican moskeija avautuivat vuonna 2019, mutta uusi Istanbul-kanavan rakentaminen toistaiseksi odottaa rahoitusta.

Uskudarin kaupunginosassa 282 metriä Bosborin salmen pinnasta kohoavalla Camlican kukkulalla sijaitseva valkoinen moskeija näkyy selvästi ympäri kaupunkia. Moskeijan arkkitehteina toimi kaksi turkkilaista naisarkkitehtiä, rakennuksen muoto noudattelee perinteistä ottomaaniajan kuuluisimman arkkitehdin Mimar Sinanin mallia.

Camlican 2019 valmistunut uusi moskeija on valtava, maailman 14. suurin moskeija.

Moskeijaan mahtuu 63.000 ihmistä rukoilemaan samanaikaisesti, maanjäristyksen sattuessa alueelle voidaan sijoittaa yli 100.000 henkilöä. Moskeijan kuusi minareettia kohoavat 107 metrin korkeuteen ja pääkupoli on 72 metrin korkeudessa. Kaikkiaan kupoleita on yli 70, pienemmän pääkupolin ympärysmitta on 34 metriä.

Pääsalia peittää sininen 17.000 neliömetrin, 2.5 kertaa Washingtonin Valkoisen talon kokoinen käsinkudottu matto. Valtava sali on jaettu kahtia, etuosa on varattu vain miehille. Rukoushetken alkaessa naiset hätistellään omaan toisen kerroksen rukoustilaansa ja turistien pyydetään siirtymään ulkopuolelle odottamaan.

Moskeijan alakerrassa on myös tilat kirjastolle ja museolle, mutta nämä tilat vaikuttivat vielä 2021 elokuussa tyhjiltä ja suljetuilta. Koko valtavassa kokonaisuudessa vaikutti olevan varsin vähän kävijöitä, johtuisiko mahdollisesti kukkulan melko hankalasta kulkuyhteydestä.

Camlican moskeija on nyt eittämättä yksi Istanbulin nähtävyyksistä, mutta sen todellinen merkitys määritellään ehkä vasta seuraavan parin sadan vuoden aikana.

Timo Vainionpää – USAsuomeksi.com

Orient Expressin viimeinen asema

Pitkän junamatkan teko on ollut jo pitkään haaveena. Päiviä kestävä junamatka, valkoisten lakanoiden makuuvaunuosasto ja valkoisia käsineitä käyttävien, ranskaa puhuvien tarjoilijoiden kanssa käytävä vaimea keskustelu päivän ruokalajia täydentävän viinin valinnasta.

Orient Express olisi ollut juuri se oikea ympäristö pitkälle junamatkalle.  Orient Expressin matka Pariisista Istanbuliin kesti välipysähdyksineen kuusi päivää.  Pariisista lähdettyä pysähdyttiin, Munchenissä, Wienissä, Budapestissä ja vielä Bucarestissä ennen Istanbulin Sirkecin asemalle saapumista.

Eurooppaa halkovasta 2000 kilometrin junamatkasta matkasta tuli vähitellen ylellisen, mutta hieman vaikean ja vaarallisen matkan synonyymi.

Orient Express aloitti vuonna 1883 ja ansaitsi ylellisten matkojen maineensa maailmansotien välisinä vuosikymmeninä.  Compagnie Internationale des Wagons-Lits –yhtiön suunnittelemissa   makuuvaunuissa oli vuodeosastoista huolehtimassa oma henkilökuntansa, joka  täytti matkustajien pienemmätkin toiveet.  Ravintolavaunun tarjoamat ateriat olivat kuuluisia laadustaan ja viinivalikoima verraton.

Mainetta Orient Expressille ovat myöhemmin tuoneet junaan tapahtumapaikkana sijoitetut kirjat ja elokuvat, tunnetuimpina ehkä Agatha Christien ”Idän pikajunan arvoitus” ja James Bond elokuvassa  ”From Russia with Love”.  Molemmissa elokuvissa on varsin tarkka kuvaus tästä kuuluisasta junasta.

Orient Express – junien verkosto laajentui suosion kasvaessa, junilla pääsi myös Calaisista, Genovaan, Triesteen ja vaikka Ateenaan, mutta alkuperäisen matkan tenhoa Pariisista Konstantinopoliin ei vienyt mikään.

Häivähdyksen menneestä maailmasta voi vielä aistia Istanbulin Sirkecin asemalla.

Orient Expressin kuuluisa ravintola on edelleen toiminnassa, asiakaskato vaikuttaa sitäkin vaivaavan. Pitkää ruokalistaa voi lukea jo ravintolan ulkopuolella, ravintolan sisustus noudattelee edelleen loistoaikojen tyyliä. Jos ravintolan seinät pystyisivät puhumaan, voisi kuulla mielenkiintoisia tarinoita ja vaimeata keskustelua juuri päättyneestä tai juuri alkavasta matkasta. Nyt voi vain kokea selittämätöntä mielihyvää pelkästään paikalla olosta.

Orient Expressin pitkä asemalaituri huokuu nyt hiljaisuutta, mutta kuuluisa asemabaari on edelleen toiminnassa. Baarin viiksekkäät tarjoilijat puhuvat edelleen sekä ranskaa että englantia, joten Gilbey’s gin and tonicin tilaaminen sujuu kansainväliseen tyyliin. Tarjoilijoiden sekoittama tonic-vettä varsin säästeliäästi käyttävä juoma tuodaan ripeästi  asemalaiturille sijoitettuun pöytään. 

Pöydässä hiljalleen juomaa nautiskellessa voi  tarkastella viereisen asemalaiturin vilkkautta. Vaikka Orient Expressin laituri kumisee tyhjyyttään satunnaisesti saattaa edelleen erottaa idän eksotiikkaa raiteiden toisella puolella olevan Aasian puolelle johtavan metroradan sisäänkäynnissä. Silmiin osuu useita mustiin kaapuihin pukeutuneita naisia, joita johtaa valkoiseen djellabaan pukeutunut mies.

Hitaiden iltapäivän tuntien aikana menneiden aikojen haaveisiin uppoutumisen katkaisee vain läheiseltä Ankara-kadulta kaikuva ambulanssien ulina.

Kesäretkellä: Vankilaan lähtöruudun kautta

Nykyään Lake Worthissa talvitaloaan pitävä kiinteistöneuvos Olli Ojala on pitkän linjan lumilintu. Ojalalla oli ensin asunto Lantanan ”Pikkuturussa”, mutta teki asuntokaupat heti New Yorkin kaksoistornit hävittäneen terroristi-iskun jälkeen. Lumilinnut eivät sitten lentäneetkään kesämaahan kahdeksaan vuoteen.

Joonas, Johanna, Leena ja Olli Ojala

Floridan hiekkaa oli ilmeisesti kuitenkin jäänyt sen verran varpaisiin, että Ojalat hankkivat lopulta Floridasta uuden asunnon, tällä kerralla Lake Worth Beachistä Winston Trailin alueelta. Perheen lapset käyttävät myös asuntoa Floridan tukikohtanaan, tosin pariin viime vuoteen ei Suomesta Yhdysvaltoihin ole voinutkaan matkustaa. Haluja olisi Ollilla ja Leenalla sekä ainakin heidän pojallaan Joonaksella palata jälleen lomalle varmaan aurinkoon.

Olli Ojalan ja hänen perheensä on viime vuodet vankasti työllistänyt Turun Kakolanmäki. Kakolanmäen reunamilla syntynyt Ojala kertoo pikkupoikien harrastuksena olleen vankien kiusaamisen aidan takaa. Vankiloita Turun Kakolanmäellä oli kaksi, pienemmistä paheista tuomittujen Lääninvankila ja murhamiehille toinen, Kakolan maineen luonut vankila.

Kakolanmäkeä, etualalla entinen lääninvankila

Kakolanmäki tunnettiin 1600-luvulle asti Tallimäkenä, sillä Turun linnan hevostallit sijaitsivat sen lounaisella rinteellä, jossa käytiin metsästämässä kettuja ja susia. Kakolan nimi ilmestyi asiakirjoihin vuoden 1827 Turun palon jälkeen. Nimen arvellaan liittyvän mäen kupeessa aikoinaan olleeseen sairaalaan ja sen mielisairaisiin potilaihin, Turun seudulla kako kun tarkoittaa mielenvikaista.

Vankila kävi pieneksi ja lisää tilaa tarvittiin

Kakola sai parvekkeet ja kattohuoneistot

Vuonna 1908 Kakolanmäellä käynnistyi siihen mennessä suurin rakennustyömaa. Sitä varten Suomen eri vankiloista lähetettiin kivenhakkuutaitoisia vankeja Turkuun. Vankien rakentama vuonna 1911 valmistunut massiivinen jugendtyylinen graniittilinna on yksi Turun suurimmista ja vaikuttavimmista rakennuksista edelleen tänä päivänä. Siitä muodostui myös se todellinen hurjien poikien koti, sillä vuosikymmenien ajan se toimi pakkolaitosvankilana, jonne lähetettiin kaikki yli kuusinkertaiset rikoksenuusijat kaikkialta Suomesta.

Kakola oli jo ollut täynnä 1910-luvulla, mutta sodan jälkeen 1940-luvulla se kävi vielä ahtaammaksi. Kakolanmäen vankiloissa oli pahimmillaan jopa 1320 vankia. Alun perin yhdelle vangille tarkoitetussa sellissä saattoi olla viisi vankia. Sellin molempien pitkien seinien puolella oli kerrossängyt ja viides vanki nukkui ikkunan alla höyläpenkin päällä.

Vankilassa oli työpakko. 1990-luvulla se muutettiin osallistumisvelvollisuudeksi, mikä oli käytännössä sama asia. Kakolan metalli- ja puutyöverstaissa valmistettiin eri aikoina mm. armeijan vaatteita ja kenkiä, pirttikalustoja, lasten leluja, kapioarkkuja ja kuntosalilaitteita. Monet ”venkulat” harjaantuivat taitaviksi kirjansitojiksi. Museokeskuksesta lähetettiin kerran historiallinen kirja korjattavaksi Kakolan kirjansitojalle. Vankilasta kehotettiin ottamaan uudestaan yhteyttä marraskuussa, jolloin heidän taitavin kirjansitojansa yleensä hankkiutui talveksi takaisin vankilaan ja olisi silloin taas töissä.

Kakolanmäkeä hallitsee kaksi entistä vankilaa, Kakolan keskusvankila ja Turun lääninvankila.  Murhamiehet ja vaaralliset rikoksenuusijat istuivat kakkunsa Kakolassa, tutkintavankeutensa hekin viettivät lääninvankilassa.

Hotelli Kakolan sisäänkäynti on komea, ”Ken tästä käy, voi kaiken toivon heitää?”

Useita vanhoja kiinteistöjä asunnoiksi saneerannut Olli Ojala tarjoutui ostamaan Kakolanmäen vankiloineen päivineen syyskuussa 2007 vankilan muutettua Turun Saramäkeen. Turun kaupunki ei kuitenkaan lämmennyt asialle. Ojala oli kuitenkin varma asiastaan ja kaupunki palasikin Ojalan tarjoukseen kymmenen vuotta myöhemmin. Ojalan asetti ehtonsa ja valtion museovirasto otti vastuun alueen historiallisten arvojen vaalimisesta.

Asuntoja vanhoihin rakennuksiin saneeraa perustajaurakoitsija Kakola Yhtiöt.

Kakolanmäki rakentuu uudelleen vaiheittain. Lääninvankilasta sukeutui luksushotelli Kakola  ja Kakolan keskusvankila on muutettu asunnoiksi. Nykyisin alueelta löytyy jo useita yrityksiä, mm. ravintola Kakolanruusu, leipomo Bageri Å ja panimo Kakola Brewing. Hotelliin on ensi vuonna tulossa vielä spa hyvinvointikeskus sekä parkkihalli. Olli Ojala arvioi, että valmiina Kakolanmäki tulee työllistämään noin 150-200 henkilöä.

Kakolanmäki-projekti on mittasuhteiltaan valtava, mutta sen hintaa Ojala ei halua paljastaa

Vanhan Lääninvankilan muuttaminen hotelliksi on ollut valtava, yli kaksi vuotta kestänyt projekti, josta on vastannut Kakola Yhtiöt. Hankkeen suunnittelu, sisustus ja rakennusprojektin hallinta ovat kaikki olleet Ojalan perheyhtiön käsissä –apuna on ollut lukuisia yhteistyökumppaneita.

–Vain hullu ryhtyy tällaiseen projektiin, Hotel Kakola Oy:n hallituksen puheenjohtaja, kiinteistöneuvos Olli Ojala kertoo sarkastisesti. ”Keneltäkään muulta tuntunut löytyvän riskinottokykyä Kakola-projektiin. Eikä meiltäkään olisi löytynyt, mutta sen verran hulluutta löytyi, että hommaan ryhdyttiin.”

Vanhaan lääninvankilaan rakentuneessa hotellissa on 148 huonetta, ravintola, viinitupa sekä paljon kokous- ja juhlatiloja. Remonttivaihe työllisti satakunta ihmistä, ja nyt valmiina Hotel Kakola työllistää noin 50 henkilöä.

Aulabaarin penkeissä on käsiraudat hankalampia asiakkaita varten?

Alkuperäisen suunnitelman Hotelli Kakolan toimintaa olisi hoitanut suuri amerikkalainen hotelliketju. Pandemian alkaessa asia kuitenkin jäi pöydälle ja Ojalat päättivät vastata itse myös hotellin toiminnasta.

Hotel Kakola avattiin koronatilanteesta huolimatta, ja yksityisten ihmisten kiinnostus hotelliin onkin ollut jo kova. Kiinnostuksesta huolimatta vierailijoita on kuitenkin ollut vielä harvassa. ”Suuri osa hotellin vieraista on ollut paikallisia turkulaisia, joita alueen historia kiinnostaa”, kertoo myös Olli Ojalan poika Joonas esittelykierroksen aikana. Ojala on kuitenkin positiivinen sen suhteen, että suomalaiset käyttävät nyt rahaa kotimaassa ja kotimaan kohteet kiinnostavat, kun ulkomaillekaan ei nyt oikein pääse.

Hotellissa on nyt 148 tarkasti suunniteltua huonetta, itsellensä ja kukkarollensa sopivan voi valita perushuoneista upeisiin sviitteihin. Kesän kynnyksellä 2021 hotelliin ollaan vielä ullakolle rakentamassa kokonaista yksityistä asuinkerrosta, huoneistossa on useita makuuhuoneista, oleskelutiloja ja Turun upeimmat näkymät kaupungin yli.

Kirkko on käytössä

Myös entisen lääninvankilan kirkko on uudistettu muistaen kuitenkin säilyttäen vanhat rakenteet.  Nyt kirkkoa voidaan käyttää myös muihin tapahtumiin, esittelijänä toimineen Joonas Ojalan kertomana kuultiin Kakolan kirkon olevan ainoa kirkko Suomessa, jossa on täydet anniskeluoikeudet. Alkuperäiset komeat urut ovat takaseinällä, vangin tehtävänä oli aina polkea ilmaa urkujen palkeisiin. Seinälle on jätetty myös linnassa aikaansa viettäneen ”Kreivi” Ylermi Lindgrenin tekstaamat kymmenen käskyä. Kahdeksanteen käskyyn tosin on pujahtanut kirjoitusvirhe. 


Hotelli tarjoaa kokemuksia etsiville myös mahdollisuuden majoittua vanhaan eristysselliin. Neljässä sellihuoneessa on säilytetty kaksikerroksiset punkkasängyt, kalterit ja metalliset vessanpönttö ja käsienpesuallas. Joonas Ojalan mukaan aamiainen tarjotaan selliin kello 6 aamulla, peltitarjottimella tuodaan puuroa ja peltimukillinen kylmää vettä. Tosin tämän aamiaisen jälkeen voi asukas käydä käytävän varrelle sijoitetussa suihkussa ja siirtyä hotellin normaalimmalle aamiaiselle. Koronan takia hotelli toimii vielä suhteellisen käyttöasteella, mutta sellihuoneet on varattu jo pitkälle tulevaisuuteen.

Selliin voi joutua myös hotellinjohtaja – ainakin esittelykierroksella

Hotellin erikoisin sviitti on varmaan hotellin pihalle lasikuutioon parkkeerattu Ojalan oma komea Nauticat-jahti. Veneessä voi yöpyä 6-8 hengen ryhmä kokeakseen veneilyn iloa tosin kuivalla maalla.

Hotellissa on säilytetty hienosti vanhan ajan tunnelma. Seinät, huoneiden ovet ja vankien käyttämät  sellikäytävien portaikot on entisöity tai rakennettu uudelleen varsin taidokkaasti. Vankilan perintö on säilynyt, mutta nyt pakkotoimet on korvattu luksuksella. Elokuvista tutussa Philadelphia-mallin vankiloissa sellikäytävien selleistä näkyi käytävän keskelle, ei muualle. Auburn-järjestelmässä sellit olivat käytävän ympäröiminä keskellä, niistä käytiin töissä ja selleissä käytiin vain nukkumassa.

Vankilan portaikko on näyttävä

Vanha vanki kertoo muistelmissaan hieman kierosti viihtyneensä oikein hyvin Kakolassa. Vangeilla päivät menivät töissä ja elämä oli kuin elämistä ideaaliyhteiskunnassa. Siellä velat pyrittiin maksamaan, lainat palautettiin ja lupaukset pidettiin – rangaistus olisi voinut olla suuri jos ei olisi toiminut oikein.

Me taas voimme sanoa aivan kieroilematta, Kakola on kokemisen arvoinen. Vankilan seinältä löytää totuuden: ” Jos liikaa kelaa niin relaamatta delaa”.

Matkustajana Timo Vainionpää

Paluu tuttuun vieraaseen maahan

Olen nyt asunut Suomesta katsoen ulkomailla vain 22 vuotta ja rapiat. Monen ulkosuomalaisen mielestä aika on kovin lyhyt ja olen edelleen vihreä ja vastatullut maahanmuuttaja. Suomessa olen käynyt säännöllisen säännöttömästi, hoitamassa asioita, häissä ja hautajaisissa. Ruuhkavuosina syntyneet ystävyydet eivät ole kestäneet kovin hyvin vuosia tai maantieteellistä etäisyyttä – ja hieman erakkomaista luonnetta..

”Uudessa kotimaassa” on tehty työtä, saatu uusia ystäviä ja harrastuksia, elämän piiri on laajentunut useammallekin mantereelle. Tunnen olevani kuitenkin perin suomalainen, vahvan verisiteen vahvistaa myös jokunen vuosi sitten tehty geenitesti. Perimältäni olen 99 prosenttisesti Suomesta.

Mistä siis on oikein kysymys?

Edellisten lauseiden sanavalinnat paljastavat ilmenneen ongelman.

Jos olen edelleen kunnon suomalainen, niin kuinka voin ”vierailla” Suomessa ja ”vanhassa kotimaassa”? Parikymmentä vuotta poissa Suomesta on sittenkin muuttanut joko minua tai sitä Suomea minkä tunsin enemmän kuin ajattelinkaan.

”Uudessa kotimaassani” olen suomalaisempi kuin Suomessa. ”Uudessa kotimaassa” osallistun suomalaisyhteisön harrastuksiin, tapaamisiin ja muuhun toimintaan. Kunnioitan ja juhlin suomalaiseen tapaan nimipäiviä, joulua, juhannusta ja ”vanhan kotimaan” itsenäisyyspäivää kolmannesta maasta ja eri uskontokunnasta olevasta vaimon avustuksella ja myötäeläessä. Miksi ”uudessa kotimaassani” katselen lievästi jopa kiinnostuneena Katrillien kansantanssia ja osallistun lippujen nostamiseen salkoihin ja Talvisodan päättymisen muistojuhlaan? Aktiviteettejä, joihin en juurikaan kuvittelisi osallistuvani Suomessa pysyvästi asuessani.

Kansanlauluja ja Katrilleja

Hankittuamme Suomen tukikohdaksemme asunnon niukasti Kanta-Hämeen puolelle sijoittuvasta Riihimäen pikkukaupungista, pääsimme sitä asumiskuntoon varustaessamme tarkemmin tutkailemaan, onko muutos tapahtunut meissä vai ympäristötekijöissä.

Parinkymmenen viimeisen vuoden aikana Suomesta on tullut monikansallinen, usein englanninkielinen, melko kallis ja yli-digitalisoitunut maa, jossa asuintalomme edustalla seisoo seitsemän erilaista roskapönttöä erilaisille roskille. Muovirasiat pitää pestä ennen muoviroskiin heittämistä, kahvipaketin ulkokuori kuuluu pahvinkeräykseen, mutta kiiltävä kahvipussi ties minne. Ilman taloustaidon ja kemian tutkintoa tuntuu mahdottomalta toimia oikein kun muovipullot kuuluvat yhteen ja ämpärit toiseen keräysastiaan.

Mikä mahtaa kuulua mihinkin??

”Naapurivahti” ei pikkukaupungin kerrostalossa toimi yhtä tehokkaasti kuin ”uuden kotimaan” suomalaisalueella. Naapureita tai muita talon asukkaita emme pari viikkoa asuttuamme ole nähneet kuin vilahdukselta. Vanhojen asukkaiden mielestä uuden naapurin kohtaaminen vaikuttaa varsin vaikealta. Jos hissiin mennessä tapaaminen olisi todennäköistä, on ilmeisesti parempi palata takaisin ja yrittää hetken päästä uudelleen.

Henkilökohtaisia tapaamisia pyritään välttämään entistä enemmän varsinkin pandemian aikana. Entiset asiakasystävälliset liikkeet ja jopa jotkut viranomaiset pyrkivät hoitamaan kaikki asiat asiakkaita kasvoista kasvoihin näkemättä.

Sairaan- tai terveydenhoito pyritään hoitamaan ilman terveyskeskukseen menoa. Netin kautta pitää vain kirjautua ”omaolo”-sivulle pankkitunnuksilla ja kertoa oireensa. Jos oireissa ei ole mitään hälyttävää, kehotetaan sivulla vain olemaan kotona ja tarkkailemaan tilannetta. Jos olo ei ala parantua, voi ”omaolo” –nettisivulta saada terveyskeskuslääkärin soittamaan sinulle takaisin muutamassa päivässä ja kysymään samat kysymykset puhelimessa. Terveyskeskukseen ei juuri ole asiaa kuin pää kainalossa ja hätäkeskuksen ambulanssilla.

Aikaisemmin nopeiden käyntien aikana hämmästystä aiheutti pankkipalveluiden siirtyminen lähes kokonaan verkon kautta toimivaksi. Käteisen nosto kortittomana, tai mahdollisesti jopa satunnaisen talletuksen tekeminen on mitalin arvoinen suoritus. Juuri Kanta-Hämeen puolelle asettautuneessa 30.000 asukkaan pikkukaupungissa on parikin käyttämämme pankin konttoria, mutta kummassakaan ei tarjota kassapalveluita. Käteistä nostaaksemme meidän pitää matkustaa 35 kilometrin päähän Hämeenlinnaan, jossa käteistä on konttorissa tiistaisin ja torstaisin aamupäivällä. Missä ihmeessä ne kassavarat säilytetään muina aikoina?

Suuri liikepankki tarjoaa ratkaisuksi käteisen tilaamista Postin kautta. Pari päivää netin kautta tehdystä tilauksesta lähipostiin pitäisi saapua pankin rahalähetys, joka pitää henkilökohtaisesti käydä noutamassa. Tosin tilauksen tekeminen ja lähetyksen noutaminen postista vaatii jälleen pankkitunnukset tai suomalaisen henkilöllisyystodistuksen.

Henkilöllisyystodistuksen hankkiminen ei kuitenkaan käy aivan helposti. Poliisin sivuille pitäisi kirjautua henkilön omilla tunnuksilla, vaikka tunnuksia ollaan vasta hakemassa. Toisen puolesta hakemusta ei tietenkään voi netissä täyttää vaan hakijan on lopulta mentävä poliisin puheille ja haettava korttia henkilökohtaisesti. Ajanvaraus on tehtävä netin kautta, tosin tapaamisajan voi saada vasta usean viikon päähän ja eri kaupunkiin kuin missä sattuu asumaan. Poliisi lähettää valmistuneen kortin noin viikon kuluessa postiin, josta korttia noudettaessa on esitettävä suomalainen henkilöllisyystodistus. Muna on kohdannut kanan.

Huonekalujen hankinnasta sai enemmän kävelyaskeleita kännykän seurantaan kuin iltalenkistä puistossa. Toki pikkukaupungissamme on myös muutama huonekaluliike, mutta valinnanvara oli suppea. Suuntasimme siis matkamme Helsingin Kehä Kolmoselle, jossa on parikin tiheätä huonekalukauppojen keskittymää. Valinnan varaa ei juuri ollut enempää kuin paikallisessa kaupassammekaan. Samat mallit ja samat materiaalit esiintyivät kaikissa kaupoissa. Nyt muodissa tuntuu olevan mango-puiset pöydät, kaapit ja lipastot.

Huonekalut kuitenkin lopulta saatiin, osaksi kaupoista osaksi netistä tilaamalla. Netin kautta ostaminen ja maksujen suorittaminen ulkomaalaisella luottokortilla ruotsalaisen maksujärjestelmän kautta eivät ensin onnistunut mitenkään ilman suomalaista puhelinnumeroa, koska kaikki ilmoitukset toimituksista tulevat vain automaattisten puhelinviestien kautta vain suomalaiseen puhelinnumeroon. Tilaamamme sängyn runko tosin tehdään Virossa tilauksen mukaan, mutta yhteydenpitoon tarvitaan suomalainen matkapuhelin.

Lähikauppamme sattuu olemaan Keskon ketjuun kuuluva liike. Kaupan kanta-asiakasohjelma antaa joskus merkittäviä etuja, joten parasta oli myös ryhtyä Plussa-pisteiden kerääjäksi. Ystävällinen myyjä löysi paperipinon pohjalta kanta-asiakkaaksi liittymislomakkeen, mutta ei ollut varma mitä täytetylle lomakkeella pitäisi tehdä. Ohjeeksi tuli hoitaa liittyminen nettisovelluksen kautta. Pienen kinastelun jälkeen kauppa-apulainen suostui sentään ottamaan liittymishakemuksen vastaan.

Pari viikkoa odotettuani ja kerättyäni muutamasta isommastakin ostoksesta tavoiteltuja plussa-pisteitä luovutin ja siirryin plussa-pisteiden nettisivulle. Sieltä saamieni ohjeiden mukaan lomakkeen pitäisi päätyä kuukauden tai parin sisään pääkonttoriin käsiteltäväksi. Sitten ei menisikään kuin muutama viikko kortin toimittamiseen. Antauduin mahdottoman edessä ja tein uuden hakemuksen netin kautta, jolloin jäsenyys aukesi seuraavana päivänä. ”Pääkonttorissa kun ei valitettavasti ole henkilöitä papereiden pyörittelyyn.”

Pieniä tilauksia luvattiin toimittaa Postin kautta, ”uudessa kotimaassa” joka paikassa pörräävät Fedex tai UPS kuriiripalvelut on täällä lähes tuntematon tapaus. Tilasin ja maksoin tavaroita käyttämällä ”uuden kotimaani” luottokorttia, jossa nimestä puuttui ääkkösten pisteet. Toimitusten kuitenkin viipyessä ryhdyin tiedustelemaan kaivattujen tavaroiden mahdollista toimituspäivää. Tilausta ei tietokonejärjestelmästä nimellä löytynyt, koska varsin suomalainen nimi ää-pisteineen oli kirjautunut järjestelmään luottokortin yksinkertaistetulla ”amerikkalaisella” tavalla.

Posti onkin rivi laatikoita

Postiin toimitettuja pienempiä tavaroita ei enää haettukaan postin tiskiltä, vaan tavarat löytyvät laatikosta, jonka ovi aukeaa tietysti vain suomalaisen numeron matkapuhelimeen lähetetyllä viestillä. Voi niitä, jolla puhelinta ei ole.

”Sataa lunta, sataa vettä, sataa pieniä rakeita”

No onkos tullut talvi kesän keskelle?”

Osuimme tulemaan ”vanhaan kotimaahan” lämpimän toukokuun alun jälkeen alkaneeseen parin viikon kylmän jakson aikana. Kiinteästi seuraamamme lämpömittari pysytteli aamukahvin aikaan katsottuna totisen varmasti parissa lämpöasteessa. Harvat ulos uskaltautuneet olivat pukeutuneet uudelleen lämpimiin talvivaatteisiin ja pipoa käyttivät muutkin kuin nykymusiikin puhelaulun esittäjät. Floridan 35 asteen huippuhelteistä saapuneina katsoimme parhaimmaksi vain ihastella ikkunan takaa välillä sankaksikin yltynyttä toukokuista lumipyryä.

Pitkäksi venyneen toukokuisen kylmän kauden jälkeen tapahtui varsin nopea ilman lämpiäminen, muutamassa tunnissa lämpömittarin neula nousi parikymmentä astetta ja hätyyteltiin jopa hellerajaa. Lumisateesta toipuneet kanssakansalaiset kuoriutuivat huippuvauhtia talvivarusteistaan ja vielä kylmän kangistamiin puistikoihin ilmestyi päiväpeittoja ja uimapukuisia auringonpalvojia heti seuraavana päivänä.

Kesä tuli sittenkin,

Luonto kirjaimellisesti räjähti vihreäksi. Vielä talvimustina harottavien lehtipuiden oksien pienet silmut muuttuivat hennon vihreiksi lehdiksi tunneissa ja näkymät muuttuivat tunti tunnilta vihreämmäksi. Jopa käki ryhtyi lauluharjoituksiin läheisessä urheilupuistossa. Omituisesti sydämessä läikähti ja olo tuntuikin äkkiä oudon kotoisalta.

Kaikki omasta mielestämme kohtaamamme outoudet ovat ehkä sittenkin olleet vain pintakuohua ja teräviä särmiä ”vanhan kotimaan” kehityksessä. Kehitys kun kehittyy eri osissa palloamme eri tahdissa hakien parasta kasvusuuntaa. Suomi on edelleenkin se paikka, jossa suomalaisen sielu on eniten kotonaan.

Elämän ihmeelliset pyörteet on voinut viedä minut pois Suomesta, mutta Suomea ei sittenkään ole viety pois minusta. ”Uuteen kotimaahan” palattuamme osaan ehkä asettaa elämän palasia uudelleen parempaan arvojärjestykseen.

Kansantanssitkin ovat ehkä ihan kivoja.

Timo Vainionpää

Juttu on ensimmäisen kerran julkaistu Lake Worthin St. Andrewin luterilaisen seurakunnan kuukausikirjeessä.

Kuinka suomalaisen henkilökortin saa tunnistuskäyttöön?

Useilla ulkosuomalaisilla ei ole enää Suomessa pankkitiliä, jota voisi käyttää Suomen viranomaisten vaatimaan vahvaan tunnistautumiseen. Vaikka pankkiyhteys on edelleen olemassa, sen käyttäjäksi on usein määritelty vain toinen tilinhaltijoista, jolloin vain toinen voi tunnistautua viranomaispalveluihin.

Vero.fi sivun varmennusvaihtoehdot

Vahvaa tunnistautumista vaaditaan Suomessa päästäkseen katsomaan tai hoitamaan esimerkiksi omia veroasioita (www.omavero.fi), omia eläkeasioita (www.kela.fi) tai omaan terveydenhoitoon liittyviä tehtäviä (www.omaolo.fi).  Uuden passin tai henkilökortin haku tai edes ajanvaraus ei ilman vahvaa tunnistautumista välttämättä onnistu. Omaolon kautta voisi myös ladata Suomessa tehdyt terveystodistukset, vaikka myös koronatestien tulokset.

Pääsääntöisesti edes kumppanin tekemällä vahvalla tunnistautumisella ei ole pääsyä omiin tietoihin.

Suomen viranomaisten uuden henkilökortin pitäisi ratkaista ongelmat. Aivan helppoa se ei kuitenkaan ole.

Uuden ja ensimmäisen henkilökortin saamiseksi vaaditaan henkilökohtaista asiointia poliisiasemalla. Suomen pääkonsulaattien eri maissa kierrättämillä liikkuvilla passilaitteilla voi myös tilata henkilökortin. Helpointa on tietysti asioida oman asuinpaikan poliisiasemalla, mutta ajan voi varata mihin tahansa poliisin palvelupisteeseen (www.poliisi.fi). Ainakin nyt Suomessa toukokuussa 2021 aikoja tarjottiin 3-5 viikon päähän.

Varaa aika poliisiasemalle hyvissä ajoin. Tarkasta myös naapuripaikkakuntien ajanvaraustilanne.

Henkilökohtaiseen tapaamiseen pitää varustautua kuvalla ja henkilötodistuksella. Myös Suomessa vakinaisesti asuvat ulkomaalaiset, jotka on merkitty väestötietojärjestelmään ja joilla on voimassa oleva oleskelulupa tai oleskelukortti voivat saada suomalaisen henkilökortin.

Tarkasti määritellyn muotoisen kuvan voi ladata itse etukäteen kuvapalvelimelle (www.lupakuvienvastaanotto.fi). Kuvaa varten voi myös käydä valokuvaamossa, joka siirtää pyynnöstä kuvan viranomaisten kuvapalvelimelle. Poliisilaitoksella kysytään silloin vain ladatun kuvan kuvatunnus. Poliisilaitoksella voidaan myös skannata mukana tuotu paperikuva.

Lisäksi tarvitaan suomalainen puhelinnumero, johon tieto kortin valmistumisesta lähetetään.

Kortin tilaus on nopea prosessi, maksu on 55 Euroa. Valmistunut kortti lähetetään kahdeksan päivän sisään asiakkaan lähimpään noutopisteeseen. Kortin noutamisesta poliisi lähettää matkapuhelimeen viestinä noutopaikan osoitteen ja noutokoodin, henkilöllisyystodistusta noudettaessa on esitettävä jokin suomalaisen viranomaisen myöntämä henkilöllisyystodistus. Ulkomaisen henkilön, jolla ei ole mitään suomalaisen viranomaisen antamaa henkilöllisyystodistusta on valtuutettava joku toinen henkilö, jolla on suomalainen passi tai henkilöllisyystodistus noutamaan kortti.

Ilman muita toimenpiteitä kortti kelpaa joissakin maissa matkustusasiakirjana, mutta vahvaa tunnistautumista varten kortti pitää aktivoida.

Aktivointi tarkoittaa varmenteen käyttöönottoa ja henkilökohtaisten tunnuslukujen luomista.  Kortilla olevan varmenteen aktivointiin tarvitset aktivointitunnusluvun, tietokoneen, kortinlukijan ja kortinlukijaohjelmiston.

Aktivointitunnus tulee postin kautta kortin jälkeen

Aktivointitunnusluku saapuu sinulle postitse kahden viikon kuluessa kortin valmistumisesta. Aktivointi kannattaa tehdä hyvissä ajoin, sillä kirjeestä irrotettu aktivointitunnus saattaa himmentyä lukukelvottomaksi ajan kuluessa.

Aktivointiin tarvitset erityisen sirukortin lukulaitteen. Suomessa USB-liitäntäisen lukulaitteen hinta on noin 30 Euroa.

Ennen lukulaitteen liittämistä tietokoneeseesi, sinun pitää ladata maksuton mPollux DigiSign Client-ohjelma https://dvv.fi/kansalaisvarmenne-kortinlukijaohjelmisto -sivulta. Ohjelma ladataan tietokoneeseen ja asennetaan ainakin Windows-ympäristössä oletusarvoissaan, mitään muutoksia ohjelman näyttämiin parametreihin ei kannata tehdä.  Sivulta löytyy myös ohjeet kortinlukuohjelmiston latauksesta Mac- ja Linux tietokoneille. Mac koneilla suositellaan muun kuin Safari-selaimen käyttöä kortinlukuohjelman asennukseen.

Kun kortinlukija-ohjelmisto on ladattu, liitä lukija tietokoneeseesi. Työnnä sirukortti lukulaitteeseen ja tarkista miten päin kortin kuuluu olla. Aktivoinnin pitäisi alkaa automaattisesti. Jos aktivointi ei käynnisty, kokeile korttia toisin päin.

Aktivoinnissa kortille asetetaan perustunnusluku ja allekirjoitustunnusluku. Tunnusluvut saat päättää itse. Mieti haluamasi tunnusluvut valmiiksi etukäteen, sillä aktivoinnin aikana sinulla on noin 30 sekuntia aikaa kunkin tunnusluvun syöttämiseen. Perustunnusluku voi olla pituudeltaan 4-8 numeroa ja allekirjoitustunnusluku 6-8 numeroa.

Uudet koodit tulevat voimaan välittömästi.

Kokeile kortin toimintaa esimerkiksi www.vero.fi sivulla kirjautumalla omaveroon. Valitse tunnistautumistavaksi ”varmennekortti” jolloin kone kertoo kortin käyttäjän nimen ja pyytää antamaan juuri luodun PIN-koodin. Jos sivut avautuvat, kaikki on kunnossa.

Varmennekortti on eri asia kuin mobiilivarmenne. Teleyhtiöt ovat lanseeranneet oman vahvan tunnistautumistavan, palvelun voit ostaa teleyhtiöltäsi.  Mobiilivarmenne toimii vain puhelimellasi ja se vaatii suomalaisen puhelinnumeron, palvelu maksaa tällä hetkellä noin 2 Euroa kuukaudessa.

Esimerkiksi koronatestauksia tekevän sairaalayrityksen Mehiläisen Digi-palvelu voidaan varmentaa vain mobiilivarmenteella, eikä siihen kelpaa valtion viralliseen henkilökorttiin perustuva, aktivoitu vahva tunnistautuminen.

Matkailua ja maaseudun rauhaa

Lähdimme Floridasta pakoon kesän hellettä ja kosteutta syyskuun alkupuolella kolmanteen kotimaahamme. Pandemian pelottelu ja matkustusrajoitukset hieman askarruttivat, mutta Istanbulissa asuvan Nezihen jo iäkkään ja entistä huonokuntoisemman äidin vuoksi päätimme kuitenkin lähteä matkaan. Lentoyhtiöiden mahdollisesti puolueellinen tutkimus vakuutti koronatartunnan saamisen riskin varsin vähäiseksi lentomatkan aikana, lopusta matkaa olisi selvittävä turvaetäisyyksien, käsidesin ja maskien avulla.

Istanbuliin päästyämme pystyimme järjestämään varsin tiukkojen koronamääräysten aikana tarpeelliset terveystarkastukset, stressitestit ja hammashuollot. Ulkona julkisilla paikoilla liikuttaessa ja kulkuneuvoihin turvautuessa on edelleen voimassa ankara, sakolla vahvistettu maskipakko. Ravintolat ovat rajoitetusti avautuneet, asiakaspaikkoja tosin on vähemmän, mutta tilaa asiakaskadon vuoksi on runsaasti.

Mielessä siinteli kuitenkin kesäkotimme, Istanbulista 650 kilometriä kaakkoon sijaitseva Egirdirin historiallinen kaupunki. Anatoliassa sijaitseva, suuren järven rannalla oleva pikkukaupunki on koko Turkin tuntema hedelmäkeidas. Sinne siis olisi päästävä, hedelmien satokausi syyskuun puolessa välissä olisi juuri parhaimmillaan. Tarjolla olisi ainakin persikoita, luumuja, omenoita ja päärynöitä ja hieman myöhemmin viinirypäleitä, kvitteneitä ja punamarjakanukka- ja jujubamarjoja. Ainoastaan punaiset ja valkoiset kirsikat sekä aprikoosit olivat jo satokautensa päättäneet.

Turkissa on kuitenkin edelleen voimassa tiukat matkustusrajoitukset. Matkaan voi lähteä, mutta lupa provinssin rajat ylittäville matkoille on haettava etukäteen kuvernöörin toimistosta. Kuvernöörin lupa toimitettiin tekstiviestinä puhelimeen ja niin saimme pakata vanhan automme lähtökuntoon.

Vielä Istanbulissa sisäisellä moottoritiellä ollessa selvästi anniskeluiän sivuuttaneen Opelimme nopeusmittari lopetti toimintansa ja saman tien mittaristoon syttyi keltainen moottorin varoitusvalo. Hämmästyneenä alamäessä kaasua hellitettäessä tapahtui se kaikkein kauhein, mittaristoon syttyi myös punainen öljynpaineen merkkivalo, joka tietää matkan päättymistä siihen. Onneksi aivan kohdalla oli huoltoasema, jonne sain kurvattua. 

Istanbulin sisäisetkin moottoritiet ”saattavat” ruuhkautua

Huoltoasemalla työskentelevä nuorimies epäili moottoriöljyn olleen vähissä ja päätti korjata asian lisäämällä öljyä moottoriin lähes gallonan verran. Lisäyksen jälkeen moottorissa olikin sitten todella paljon liikaa öljyä. Auto käynnistyi uudelleen hienosti, mutta kohta pakoputkesta levisi koko lähitienoon peittävä sankka savupilvi. Jos mitään vaurioita ei ollut tullut, ylimääräinen öljy kyllä palaisi ajaessa pois, joten matkaa voitaisiin ilmeisesti jatkaa. Hiljalleen moottoritietä ajettaessa mustan savupilven seuraamana ohiajajat katselivat säälivän näköisinä ja heiluttelivat ikkunasta sormimerkkejään. Onneksi poliisia ei sattunut paikalle, sillä silloin olisi matkateko päättynyt siihen.

Savutus väheni hiljalleen seuraavan 100 kilometrin aikana ja lopulta päästiin, vain hieman aikataulusta myöhässä Egirdirin kesäkotiin.

Kesäkodissa kaikki oli hyvin, portti ja sisääntulo tosin oli kasvanut köynnöksiä umpeen, aivan kuin prinsessa Ruusunen olisi majaillut talossa talven aikana. Kaksi komeaa maakilpikonnaa tarkkaili tulijoita matalasti sähisten, mutta lyhyen raivausurakan jälkeen pääsimme sisälle, vedet päälle ja sähköt kytkettyä. Yllättäen kaikki toimi aivan normaalisti. Tavallisesti ainakin joku pakkasen runtelema hana tai vesiputki vuotaa ja pitää talven jälkeen vaihtaa.

Egirdirissä oli jo menossa hedelmien korjuusaika. Innoissamme ja hedelmännälkäisinä keräsimme parista puusta juuri putoamaisillaan olleita persikoista hyvän saaliin. Mielestämme kaikkia ei kannattanut kuitenkaan kerralla kerätä, kypsät persikat säilyisivät paremmin puussa vielä muutaman lisäpäivän. Seuraavana päivänä persikkapuut olivat yllätykseksemme kuitenkin aivan tyhjiä, isoja hampaanjälkiä oli ilmestynyt puiden alaoksiin. Ihmistä ovelammat villisiat olivat tulleet yöllä varkaisiin ja ravistelleet puista kaikki hedelmät. Isot, kohdatessa jopa vaaralliset ryökäleet olivat syöneet myös kaikki pudotetut ja jo maassa olleet ja käymisen aloittaneet hedelmät. Lopulta kylläiset siat olivat hoipertelleet takaisin metsikköönsä pienessä hutikassa. Villisiat on rauhoitettuja, ne kun kuulemma vievät suolessaan sulamattomat siemenet pitkin vuoria ja uudet puut saavat alkunsa.

Villisikojen ryöstöretkestä pahastuneena keräsimme varastoon sankokaupalla luumuja, ämpärillisen viinirypäleitä ja tietysti omenia. Myöhemmin sitten ihmettelemme mitä niille kaikille voisi tehdä, kun ei enää jaksa alkuinnostuksen jälkeen kaikkia enää syödäkään. Ratkaisuna keitimme litratolkulla persikka- ja luumuhilloa vastaisen varalle.  

Viinirypäleitäkin oli tullut kerättyä selvästi yli oman tarpeen, joten niille piti keksiä käyttöä. Google antoi ohjeeksi jalkojen pesun viininteon alkaessa. Jatko-ohjeet tuntuivat kuitenkin sen verran hankalilta ja rypäleiden määrä oli selvästi vähäinen laajempaan tuotantoon, joten parempi oli pistellä rypäleet suoraa suuhun.

Lopulta ehdimme käydä myös autokorjaamolla. Korjaaja kytki letkut koneeseen ja totesi moottorin merkkivalon syttyvän, koska nopeusmittari ei toimi.  Vaijeri vaihtui ja merkkivalo pysyy sammuksissa kuten pitääkin. Öljyäkin saatiin poistettua melkoinen määrä.

Syyskuun vaihtuessa lokakuuksi lämpötila putoaa yöllä vain 13-14 asteeseen, mutta   iltapäivällä mittari näytti vielä 31C.  Taivas on oudon sininen ja suuri järvenselkä edessämme on tyyni. Taivaan väriin taitaa jo vaikuttaa se, että olemme tasan 1000 metriä merenpinnan tasosta.

Omenanviljelys on Egirdirin alueen pääelinkeino. Omenoita kerätään syyskuun lopulta aina jopa joulukuun alkuun, lajikkeesta riippuen.  Omenat kerätään puista käsin, varjellen omenoita kolhuilta. Kerääjät kiipeilevät taitavasti kolmijalkatelineillä pehmeäksi vuorattujen sankojen kanssa.

Hedelmien kerääjät tuodaan aina aamulla omenatarhalle töihin lähikaupungista pikkubussilla, parikymmentä henkeä aina päivittäin. Aikaisemmin kerääjille keitettiin omenatarhalla myös lounas, mutta nyt terveysviranomaisten määräyksellä pandemian aikana ruokailua ei saa järjestää. Kerääjiä on kaikenlaisia, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, mutta kaikilla on sama palkka, 120 liiraa, noin 15 dollaria per päivä. Toisaalta, iso lähes kilon leipä maksaa 50 senttiä, tomaatit 30 senttiä kilo, kilo tuorejuustoa dollarin. 

Poimijat ovat melkoisia ammattilaisia, poimivat lähes tonnin omenoita päivässä per henkilö kolmijalkatelineillä kiipeillen.

Omenien kanssa samanaikaisesti kerätään myös saksanpähkinöitä, puita kirjaimellisesti piiskataan pitkillä kepeillä pähkinöiden pudottamiseksi.  Nuoremmat ja vetreämmät kiipeävät korkealle kerrostalon korkuisiin puihin keppien kanssa ja hakkaavat vimmatusti oksia, muiden kerätessä pudonneet vielä vihreäkuoriset pähkinät. Vihreät kuoret poistetaan joko käsin tai rumpupesukoneelta vaikuttavalta, hiekkapaperilla sisustetulla laitteella. Käsin vihreitä kuoria poistaessa sormet mustuvat jopa kumihanskoissa eikä väri ei lähde pois kuin kulumalla. Ruskeita kovakuorisia pähkinöitä pitää vielä kuivata pari viikkoa, jolloin ne säilyvät pitkälle seuraaville vuodelle.

Lokakuun puolen välin jälkeen Egirdirissä alkoi kuitenkin kylmä jo ahdistelemaan. Iltapäivällä lämpöä oli vielä upeat 26-27, mutta aamulla lämmittämättömässä makuuhuoneessa oli aamulla enään vain 14-15C, olimmehan me noin kilometrin korkealla vuoristossa.  Egirdirissä oli viime talvena kahden kuukauden pakkasjakso, lämpötila pysytteli kuulemma -10 asteessa. Vain 30 kilometrin päässä, mutta kaksi kilometriä korkeammalla oleva Davrazin hiihtokeskus oli jo lokakuussa avaamassa laskettelukauttaan.

Rauhallisessa kesäkaupungissamme käytetään edelleen kaiuttimia kaupungin tiedotusjärjestelmässä, kovaäänisten kautta ilmoitetaan markkinat ja muut tapahtumat. Kotirauha kuitenkin rikkoontui, kun muutaman sadan metrin päässä oleva moskeija päätti asentaa juuri talomme eteen erittäin tehokkaan vahvistimen. Moskeijan muezzin kutsu rukoukseen välitettiin viidesti päivässä vahvistimen kautta aivan kohdallamme 85 desibelin voimalla. Kuulovaurioita tulee jo jatkuvasta 75 desibelistä, joten teimme valituksen kaupunginjohtajalle. Kaupunginjohtajalla ei kuitenkaan ole sananvaltaa moskeijan toimintaan, jouduimme viemään valituksemme suoraa alueen kuvernöörin ratkaistavaksi.

Muslimien päivän ensimmäiseen rukoushetkeen kutsutaan muezzin huudolla, kun minareetista pystyy erottamaan mustan ja valkoisen langan värieron sarastavassa aamussa. Käytännössä ajankohta tarkoittaa vielä aivan pimeää, joten kuulomatkan päässä oleville herätys on kesäaikana jo pian viiden jälkeen. Kutsu rukoukseen siirtyy kalenterin lehtien vähentyessä lähemmäksi kello kuutta, mutta on edelleen sietämättömän varhain. Illan viimeinen rukouskutsu kaikui lähempänä iltakahdeksaa, joten se ei enää paljoa haitannut.  

Aika kuitenkin kului kuin siivillä, joka päivälle löytyi joku tarpeelliselta tuntuva tehtävä. Illoistakaan ei edes televisio-ohjelmia ymmärtämättömälle tullut pitkiä, kun edessä oli aina kovin aikainen aamuherätys. 

Lokakuun lopulla omenasato oli kuitenkin korjattu, aika oli jälleen sulkea ovet. Auto pakattiin täyteen hedelmiä, basaarista ostettuja erilaisia juustoja, vihanneksia ja erityisen hyvää leipää toiseen kotiin viemisiksi. Hyvillä mielin palasimme takaisin sateiseksi muuttuneeseen Istanbuliin. Nyt vuossa on uusi pakkaaminen ja paluu Floridaan parin viikon päästä.

Sevgiler, Timobey ve Nezihe hanum

Osa kertomuksesta on julkaistu St. Andrewin seurakunnan marraskuun kuukausikirjeessä.

Yksisuuntaista liikennettä… lento takaisin viruksen riivaamaan Floridaan

Matkaan Floridasta lähdimme jo maaliskuun puolessa välissä tarkoituksena olla Turkissa pistämässä asioita järjestykseen viikko ja jatkaa sitten Suomeen. Matka kuitenkin katkesi heti alkuunsa, lennot loppuivat kuin seinään ja Istanbulissa oleskelusta tuli tavattomasti arvioitua pidempi…

Istanbulin keskuskadulla Isiklalilla kävelivät vain poliisit

Turkissa julistettiin maaliskuun viimeisellä viikolla yli 65-vuotiaiden ja sitten myös alle 18-vuotiaiden totaalinen ulkonaliikkumiskielto. Kieltoa sitten kestikin kaksi (!) kuukautta. Asunnosta ei saanut poistua 600 dollarin sakon uhalla. Varmuuden vuoksi myös vanhojen ihmisten Istanbulin liikenteessä toimiva matkakortti mitätöitiin ja puistoista poistettiin penkit. Kieltoa ihan oikeasti valvottiin poliisin toimesta.

Kesäkuussa kielto sitten lieveni ja vanhat pääsivät ulkoilemaan sentään sunnuntaisin 14 -18 välisenä aikana, silloin muut iköryhmät eivät saaneet olla liikkeellä. Outo tunne kävellä normaalisti villisti liikennettä vilisevillä kaduilla autoliikenteestä välittämättä. Vasta kesäkuun kahtena viimeisenä viikkona vanhojen ihmisten ulkonaliikkumiskielto lieveni lisää ja ulkona sai olla jo joka päivä 10-18 välisenä aikana. Raittiista ilmasta ei kyllä juurikaan ollut tietoa, sillä kaikilla ulkona liikkuvilla oli ja on edelleenkin maskipakko. Maskin pois jättäminen keventää kukkaroa edelleen 150 dollaria vastaavalla rahasummalla.

Koronakaranteeniin joutuneiden haave oli päästä suurkaupungista maalle, Anatolian ylängöllä, kilometrin korkeudella, 120 kilometriä Antalyasta suoraa pohjoiseen sijaitsevaan Egirdir-nimiseen pikkukaupunkiin. Matkanteko sinne Istanbulista oli kuitenkin mahdotonta, sillä provinssista (kaikkiaan 81) toiseen siirtymiselle tarvittiin kuvernöörin kirjallinen lupa. Lupa ei heltiä millään pikkusyyllä ja jos provinssia pääsee erikoisluvalla vaihtamaan, pitää pysyä määränpäässä vähintään kuukausi ennen paluuta.

Huvittavinta oli pankissa asiointi. Jos pakollisesta syystä piti päästä pankkiin, pitää ensin ottaa yhteys oman kaupunginosan kansliaan. Sieltä sitten lähetetään poliisipartio saattamaan pankkiin laskuja maksamaan haluava konttoriin, odottamaan asioinnin ajan ja palauttamaan karanteenista katkolla oleva takaisin.

Loputtomalta tuntuneen odotuksen jälkeen Turkish Airlines ilmoitti vihdoin ensimmäisen lennon Miamiin lähtevän lopulta keskiviikkona 1 heinäkuuta. Tässä vaiheessa mielikin piristyi ja olimme jo todella halukkaita lähtemään pelotteluista huolimatta kotiin.

Määräpäivänä kentälle pääsy harvassa liikenteessä sujui helposti, takseissa kaikilla pitää tietysti olla naamarit päässä, kentälle oli ohjeistettu saapumaan jo neljä tuntia ennen lentoa. Lentoasemarakennukseen pääsee vain matkustajat, tavarat tarkastetaan ensimmäisen kerran jo ulko-ovella. Uudet matkatavarasäännöt yrittivät ahdistella lennon lähtöselvityksessä, matkustamoon hyväksyttäisiin nyt vain yksi alle neljän kilon painoinen käsi- tai tietokonelaukku – tai jostain syystä vaihtoehtona oli myös sateenvarjo. Nykyään mukavimmaksi käsimatkatavaraksi osoittautunut kevyt reppu ei tullut kuuloonkaan, vaan sekin olisi lastattava ruumaan. Lopulta lähtöselvityksen esimies saatiin paikalle, peruslääkkeet ja voileivät sisältänyt reppukin sai tulla matkustamoon mukaan. Vanha kunnon maailmaa ankarasti kiertänyt perässä vedettävä lentolaukku sai muiden matkalaukkujen mukana matkata ruumaan.

Odottelu autiuttaan kumisevalla megaluokan kentällä sujui melko mukavasti, olimme päässeet turistiluokan lipuista huolimatta business-matkustajia palvelevaan loungeen monien saman allianssin lentojen ansiosta. Tavallisesti tarjoilustaan kuuluisassa loungessa oli virus tehnyt tuhojaan. Tarjolla oli vain ”lentokoneastioihin” valmiiksi kerättyjä pieniä annoksia, tutusti muovikelmulla peitettynä. Kaikki mainiot turkkilaiset tarjoilut, pide, köfte ja lahmacun olivat poissa ja tarjoilutiskit tyhjinä. Myös ennen niin lukuisat alkoholivaunut oli siirretty jonnekin muualle parempaan käyttöön, tarjolla oli vain pahvimukeja, teetä, kahvia ja virvoitusjuomia.

Lentoasemalla oli kahviloita ja ravintoloita auki ja valmiina palvelemaan, mutta esimerkiksi verovapaat tax-free myymälät oli kaikki suljettu. Myös moni kentällä tavallisesti toimiva laukku- ja kellokauppa oli suljettu. Kokonaisia odotustiloja penkkiriveineen oli peitetty sinisellä muovilla, olivatko ne sitten käyttökiellossa vai vain suojattuna, ei ohikulkijalle kyllä selvinnyt.

Kaikki oli kuitenkin loungessa hyvin, kunnes lento ilmoitettiin perutuksi.

Peruutuksen syyksi kerrottiin Yhdysvalloista tarvittavan ilmatilaan saapumisluvan puuttumisen. Mitään ei ollut tehtävissä ja lento peruutettava, kun lupaa saapua Yhdysvaltoihin ei ollut tullut. Matkustajista huolehtivan tiskin tytöt saivat nopeasti vaihdettua kaikkien paikalla olleiden liput seuraavalle mahdolliselle lennolle, jonka oli määrä lähteä pari päivää myöhemmin, siis seuraavana perjantaina. Matkustajien piti nyt vain siirtyä pois lentokentän kansainväliseltä puolelta ja etsiä lentoyhtiön oma hotellitiski, jossa voisimme lunastaa lentoyhtiön tarjoaman hotellimajoituksen voucherit pariksi päiväksi.

Megasuurella lentokentällä muutaman mailin kuljettuamme olimme jo tyystin seonneet suunnista ja annetuista ohjeista, poikkeuksellista ulospääsyreittiä ei niin helposti löytynytkään. Aina eri suuntiin ohjanneet opastajat eivät ainakaan jo päästään pyörällä olleiden asiaa ainakaan helpottaneet.  Lopulta löysimme itsemme yhdestä lentokentän keskuspisteistä, jossa oli kaikki lennot kertova suuri infotaulu.

 Hämmästys oli suuri kun huomasimme aikaisemmin perutuksi ”cancelled” ilmoitetun lentomme muuttuneen myöhässä olevaksi ”delayed”.

Nopean uudelleenmietinnän jälkeen lähdimme säntäämään takaisin ilmoitetulle lähtöportille. Onnesi emme olleet ehtineet poistua kansainväliseltä alueelta, joten paluu oli ylipäätään mahdollista. Portille oli matkaa ”jokunen maili” takaisinpäin.  Päästyämme jo hieman hengästyneenä maskit edelleen päässä lähtöportille virkailijat sanoivat varovaisesti lennon ”mahdollisesti” olevan lähdössä, mutta hieman myöhästyneenä.  Meillä kuitenkin oli jo parin päivän päähän kirjoitetut uudet liput, jotka eivät tälle ”mahdollisesti” lähtevälle lennolle olisi kuitenkaan kelvannut.

Edessä oli taas nopea spurtti takaisin nälkävuoden mittaista käytävää aikaisemmin huomaamallemme ”transit” tiskille. Tietokoneidensa takana rauhallisesti keskenään keskustelevat nuoret miehet selvästi häiriintyivät tullessamme höyryten paikalle. Ystävällisesti he kuitenkin kertoivat kaipaamamme lennon olevan peruutetun. Hieman tiukkasanaisemman uudelleentarkastuspyynnön jälkeen ilmeet vaihtuivat ja epäusko levisi maskin peittämille kasvoille ainakin silmiin saakka. Keskustelu tiskin takana kävi kuumana, puhelimella soitettiin moneen paikkaan. Lopulta asiallisen näköinen nuori nainen tuli paikalle, tarttui tietokoneen näppäimistöön ja muutti lippumme jälleen keskiviikon lennolle. Totta siis on laulun sanat – ”Kaiken takana on nainen”.

Pitkäksi venyneen odottelun jälkeen olikin jo tosi kiire takaisin lähtöportille. Kentällä on tavallisesti olemassa ikääntyneille ihmisille maksuton sähköautopalvelu kiidättämään matkustajia portilta toiselle, nyt kuitenkaan kuljetuskärryjä eikä kuljettajia näkynyt missään. Näppäräsorminen transit-virkailija sai kuitenkin paikalle nopeasti kaksi sähköpyörätuolia, joihin meidät istutettiin ja matkaan kiidettiin huimaavalla nopeudella.

Portilla vielä kerran matkatavaroiden ja passien uusintatarkastus ja olimme valmiit siirtymään reppuinemme koneeseen. Koneeseen siirryttiin entisestä poikkeavassa järjestyksessä. Lastauksessa toimittiin loogisesti, taaempana istuvat menevät koneeseen ensin, sitten vasta aikaisemmilla penkkiriveillä istuvat. Ennen matkustajat oli lajiteltu ilmeisesti lipputyypin mukaisesti. Kaikille matkustajille jaettiin koneeseen mennessä hygienia-pakkaus, jossa oli pari kasvomaskia, käsidesi ja antiseptisiä pyyhkeitä.


Maskit päällä kaikki pääsivät koneeseen, jossa maskin peittämät lentohenkilökunnan edustajat vahtivat oikeille paikoille asettautumista. Jostain oudosta syystä matkustajat oli sijoitettu pääosin suuren ”Dreamlinerin” Boeing 787 koneen etuosaan. 3-3-3 sijoitetut turistiluokan penkit täyttyivät tasaisesti, keskipenkit eivät näyttäneet olevan käytössä, mutta joka riville oli riittänyt matkustajia.

Epäonneksemme meidän taakse majoittui kaksi aikuista, joiden mukana oli kaksi ilmeisesti jalkapalloon ja kirkumiseen ihastunutta lasta. Jatkuva penkin potkiminen ja korviasärkevä kirkuminen jo ennen lähtöä ei hyvää luvannut, joten pyysimme lupaa vaihtaa istumapaikkaa koneen melko tyhjään takaosaan. ”Valitettavasti se ei näiden covid-sääntöjen vuoksi käy, kaikkien on istuttava heille määrätyllä paikalla”, tuli tyrmäävä vastaus.

Kapteenin puututtua peliin järjen käyttö kuitenkin sallittiin ja pääsimme lähes tyhjään takaosaan, josta valtasimme säännöistä piittaamatta heti kaksi kokonaista penkkiriviä. Heti ei kuitenkaan lepoasentoon voinut asettua, vielä piti täyttää Yhdysvaltojen lomakekoodilla merkitty lomake, jossa vakuutimme, ettemme ole tavanneet sairaita ihmisiä, emmekä ole vierailleet Kiinassa! Lomakkeesta sitten ei sen koomin kukaan ollut edes kiinnostunut vaan toimme sen kotiin asti matkamuistoksi.

Lentoon päästiin tavanmukaisen pehmeästi ja edessä oli 11.5 tuntia lentoaikaa. Lähdöstä ei kuitenkaan kulunut kuin hetki, kun tuli tarjoilun aika.  Hieman oli pettymyksen vivahteita ilmassa, kun tarjoilustaan korkealle arvostettu Turkish Hava Yollari tarjosi vain olevan laatikossa sämpylän, vesilasin ja mehupurkin.

Onneksi olimme vallanneet molemmille koko kolmen penkin rivin, joten takaosassa etuosaa yllättävän paljon kovempi moottorimelu sai tuuditettua molemmat jos ei nyt niin syvään, mutta ainakin koiranuneen parin ensimmäisen elokuvan loputtua. Lähdöstä kymmenen tuntia myöhemmin tuli herätys kun matkustamon valot sytytettiin uudelleen Miamin lähestyessä. Tarjoilu oli jo tuttua tasoa, sämpylä, vesilasi, kakunpala ja mehupurkki.

Miamissa ei matkustajista juurikaan piitattu, mitään erityisiä Covid-ohjeita ei ollut eikä saatu. Ilmeisesti ainoina Global Entry – korttia käyttävinä matkustajina pääsimme suoraa vapaille maahantuloautomaateille ja kuittasimme itsemme muutamassa minuutissa jälleen palanneeksi Yhdysvaltoihin.

Miamissa lopultakin

Etukäteen sovittu kuljetus kentältä kotiin meni mukavasti, kotona kaikki näytti olevan kunnossa pitkäksi venyneen poissaolon jälkeen. Seuraavana aamuna jääkaappikin saatiin täydennettyä hienosti toimivalla Costcon palvelulla. Netin kautta tilatut ruokatarpeet, munista vihanneksiin tuotiin kotiovelle vajaan kahden tunnin varoajalla. Upeata palvelua, lähimpään asiakastukkukauppa Costcoon on lähes puolen tunnin ajomatka. Tarvikkeiden hinnat olivat ilmeisesti hieman korotettuja, mutta kuljetusmaksu sisältyi hintaan. Myös tuo periamerikkalainen tippi voitiin maksaa kortilla jo tilausta tehtäessä. Ainoaksi toivomukseksi jäi, että tavarat olisi voinut kyllä laittaa johonkin laatikkoon, nyt etuoven eteen tuodut tavarat eivät olleet edes muovikassissa vaan kaikki irrallaan maassa liskojen ihmeteltävänä.

Mieliinpainuva paluumatka, vaikka mitään sinänsä ihmeellistä ei tapahtunutkaan. Pientä onnistumisen tuntua oli kuitenkin ilmassa, kun perjantaina jo kotona ollessamme kuulimme sen meille jo kertaalleen määrätyn perjantailennon peruuntuneen kokonaan, samoin kuin kaikki muutkin lennot sen jälkeen Istanbulista Miamiin Floridan pahentuneen virustilanteen vuoksi. Olimme päässeet tämän reitin toistaiseksi ensimmäiselle ja viimeiselle lennolle.

Hieman jäi kuitenkin mieleen kaihertamaan, olisihan se lentoyhtiön maksama hotelli voinut olla hyväkin…

Timo Vainionpää/Usasuomeksi.com

Viruksia vältellen Floridasta Turkuun – Arja ja Peter Mäkilä matkalla

suomi1

Lähes 30 tunnin matka on takana – mutta nyt on hyvä!

Suomen kunniakonsuli Floridassa Peter Mäkilä ja hänen Arja vaimonsa uskoivat jokavuotisen suomenmatkansa jo peruuntuvan kokonaan viruksen ottaessa kontrollin ensin Aasiassa, sitten Euroopassa ja lopulta myös hurjalla voimalla Yhdysvalloissa. Mäkilöiden kesäasunnon Askaisissa, Turun liepeillä arveltiin saavan odotella asukkaitaan seuraavaan vuoteen ja Peterin syyskuussa olevaa merkkipäivää juhlittaisiinkin vain Floridassa.

Finnair lopetti Yhdysvaltojen lentonsa muiden lentoyhtiöiden tavoin jo maaliskuun alussa presidentti Trumpin määräyksen lopetettua lennot Euroopasta. Hyvin sujuneen yhteispelin avulla maaliskuun lopulla saatiin kuitenkin järjestettyä vielä yksi erikoislento Miamista Helsinkiin, jolla rannalle jääneet matkailijat saatiin sittenkin kotiutettua.

Alkujärkytyksestä selvittyä yritetään tottua ”uuteen normaaliin” elämänmenoon. Maskipakot, eristykset, karanteenit, rajojen sulkeutuminen, etätöiden aloittaminen ja lentojen päättyminen maailmalaajuisesti muuttivat maailmankuvaa radikaalisti. Suomi ja Florida tuntuivat olevan varsin kaukana toisistaan, eikä pelkästään maantieteellisesti.

Vanhaan kotimaahansa kaipaaville floridansuomalaisille löytyi kuitenkin mahdollinen lentoreitti Miamista Lontoon kautta Helsinkiin. Ensin lentojen kanssa oli vaikeuksia, lentoja peruttiin ja matkasuunnitelmia jouduttiin muuttamaan moneen kertaan. Lopulta kuitenkin lennot ja yhteydet vakiintuivat, Pohjan perille pääsy oli edelleen mahdollista mutta entistä hieman vaivalloisempaa.

Kunniakonsuli vaimoineen päätti vielä kerran muuttaa suunnitelmaansa ja lähteä sittenkin Suomeen. Matkaan lähdettäisiin Miamista Lontooseen ja sieltä jatkolennolla Helsinkiin, vaikka edessä olisikin yhdeksän tunnin välilasku Lontoossa.

Lähtöpäivän tullessa juuri keskikesällä matkaan päästiin tutulla floridansuomalaisella kyydillä. Miamin kansainväliselle kentälle päästiin lähes ennätysajassa koronaviruksen tyhjennettyä jopa Floridan moottoritiet.

Varsin lupaavissa merkeissä alkaneen matkan ensimmäinen testi tuli kuitenkin heti melko autiolla Miamin lentokentällä parin pyrkiessä kirjaamaan itsensä American Airlinesin Check-in tiskillä. Mahdollisesti hieman kokematon virkailija halusi matkustajien esittävän Englantiin matkustavilta vaadittavan QR-koodin, tuon neliönmuotoisen avaruusajan kaiken mahdollisen tiedon sisältävän grafiikan. QR-koodilla käytettäessä lennolle kirjautuminen onnistuisi tarvitsematta fyysistä yhteyttä matkustajan ja virkailijan välillä. Grafiikkakoodin voi sopivalla ohjelmalla generoida jopa lentolipun numerolla, mutta silloin tarvitaan ohjelma, sopiva laite ja langaton verkkoyhteys.

Tässä vaiheessa Mäkilät kuitenkin kertoivat virkailijalle jo varsin painokkaasti, että he ovat matkalla Suomeen, eivätkä ole lainkaan kirjautumassa Englantiin. Koodia ei tarvita. Asiaa selvittelemään tarvittiin jo apuvoimia, virkailija lisäsi panoksia kutsumalla paikalle kanssatyöntekijöitänsä, Mäkilät vastasivat siihen soittamalla Ulkoministeriön matkoja järjestävälle virkamiehelle. Lopulta kamppailussa päädyttiin tasapeliin, lennolle kirjauduttiin traditionaalisella tavalla ja loppu ”olisi matkustajien vastuulla”.

Lähtöportilla asiakkaita ohjaava, mahdollisesti ennenkin suomalaisia nähnyt virkailija vahvisti Mäkilöiden helpotukseksi, että transit-matkustajat eivät kiistaa aiheuttanutta QR-koodia todellakaan tarvinneet.

Lento Lontooseen oli Finnairin ja American Airlinesin ”code-sharing” lento, jolle voi ostaa lipun jommastakummasta yhtiöstä. Mäkilöiden liput oli hankittu Finnairin kautta, lennon toteutuksesta vastasi kuitenkin American Airlines. Yleensä sisäänkirjautuessa on ollut vielä mahdollisuus lisämaksusta vaihtaa liput mukavammille penkeille koneen etuosaan. Nyt se ei kuitenkaan oudosti onnistunut AA lennolla, koska liput oli hankittu Finnairin kautta.

Mäkilät eivät siitä kuitenkaan olleet niin huolissaan virkailijoiden varattua heille kovin vajaana lähtevästä, 260 matkustajaa ottavasta koneesta kokonaisen neljän penkin rivin koneen keskiosasta molemmille. Nyt olisi mahdollista oikaista itsensä makuuasentoon yön tunteina ja antaa lentäjien hoitaa työnsä.

Miamin kentällä ei kukaan välittänyt lähtevien matkustajien terveydentilasta, elleivät sitten piilossa olevat lämpökamerat huomaamatta tarkastaneet matkustajia. Kaikilla oli maskit päällä, koko terminaalissa ja myöhemmin myös lennon aikana koneessa.

matkalla2

Arja maskin takana

Lento Miamista Lontooseen meni totutulla tavalla. Ruokaa ja juomaa tarjottiin tarjoilukärryiltä kuten ennenkin, ystävälliset lentoemännät kävivät jopa tarkastamassa asiakkaiden mahdollisia juomatarpeita.

Tuntia ennen Lontooseen saapumista paikallista aikaa kello 7 aamulla, tarjottiin vielä aamiainen. Matkustajat saivat tällä kerralla tyytyä vain paperipussissa tuotuun pähkinäpussiin ja jugurttipurkkiin, tällä pitäisi kestää välilaskun yhdeksän tuntia seuraavaa lentoa odotellessa.

Lontooseen tulevien matkustajien terveydentila ei tuntunut kiinnostavan ketään sen kummemmin, tarkemmin tehtiin normaali turvatarkastus. Saapuvien matkustajien tarkastaminen tuntuu aina hieman oudolta, sillä varmaan haetaan henkilöitä, jotka ovat mahdollisesti irrottaneet koneesta lennon aikana jotakin tarpeellista.

Lontoon Heathrowin Terminaali 2 oli todella tyhjä. Palvelut on suljettu, vähäisiä matkustajia palvelee vain yksi farmasia-kauppa, WHSmith, josta saa pullovettä ja toinen rajoitetusti luettavaa ja pikaruokaa tarjoava kioski. Kaikki lentoaseman tavallisesti ylellisyystarvikkeita myyvät kaupat ovat kiinni, oudosti kuitenkin tax-free myymälät ovat auki. Päivän mittaan nälän jo vähitellen vaivatessa, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi tyytyminen Leonin Take-Away kala- tai kanahampurilaisia myyvän kioskin välillä 50 metriseksi venyvään turvavälejä noudattavaan jonoon.

Lounasjonoa turvavälein

Ruokajono turvavälein venyy

Yhdeksän tunnin odotus huonosti palvelevalla lentokentällä on taatusti erilainen kokemus, aika tulee pitkäksi. Matkalle kannattaa varata lukemista ja toimiva verkkoyhteys. Lentokentän wifi on maksullinen ja varsin kalliiksi hinnoiteltu, joten kokenut matkustaja järjestää nettiyhteytensä jo etukäteen.

Mäkilöiden lento oli mukavasti etuajassa, jolloin matka olisi voinut jatkua jo aamupäivällä Suomeen lähtevällä koneella. Lentoaseman virkailijat olisivat ystävällisesti muuttaneet lennon aikaisemmaksi, mutta ruumaan pakattujen matkalaukkujen vuoksi oli pakko jäädä odottamaan myöhempää lentoa. Vain käsimatkatavaroiden kanssa matkustavat pääsivät jatkamaan matkaansa jo Finnairin aikaisemmalla vuorolla.

Myös lento Italiaan oli lähdössä. Koronaviruksesta Euroopan pahimmin kärsineeseen maahan lähdössä olevien matkustajien terveys tarkastettiin lähtöportilla. Matkustajien joukossa kiersi pleksinaamareihin ja kertakäyttösadetakkeihin pukeutuneita virkailijoita, jotka mittasivat matkustajien lämpötilan ennen koneeseen pääsyä. Koneeseen siirtyminen oli kaikesta tarkastuksesta johtuen kovin verkkaista.

LentoRoomaan mittavana

Roomaan lähtijät tarkastettiin paljon tarkemmin

Lopulta kuitenkin lento Suomeen oli vuorossa. Edelleen maskit päässä matkustajat siirtyivät hyvässä järjestyksessä vain puolitäyteen koneeseen – ilman terveystarkastuksia. Finnairin tarjoilu kahden ja puolen tunnin lennolla oli karu. Matkustajille ojennettiin vain vesipullo, kaurakeksi ja ohjeet matkustajia odottavista rajoituksista Suomessa. Varsin tapahtumaköyhän matkan jälkeen päästiin vihdoin Helsinki-Vantaan lentokentälle.

Maahantulotarkastuksen tavallisesti nopeasti hoitavat koneet ovat pois käytöstä, kaikkien matkustajien piti esittää matka-asiakirjansa lasikopissa istuvalle rajavartijalle. Vielä matkatavaroiden luovutukseen mennessä toinen rajavartija kysyy englanniksi matkustajilta kysymyksen, suomenkielisen vastauksen kuultuaan rajavartija heilauttaa vain kättään ja matka saa jatkua.

Matkatavarat saapuivat mukavan nopeasti hihnalle ja sitten pääsikin kellon lähestyessä keskiyötä Suomen uskomattoman valoisaan kesäyöhön.  Maailmalta saapuneet matkustajat eivät edelleenkään saa käyttää julkisia kulkuneuvoja, mutta tuskin niitä edes olisi ollut saatavillakaan keskellä yötä. Onneksi tuttu taksi oli sovittu jo etukäteen vielä maanteitse jatkuvaa kotimatkaa varten.

suomi6

Askainen

Kesäyö, etelän asukille outo valoisuus ja vihreän lukemattomat vivahteet tekevät maagisen vaikutelman. Matkan edistyessä hiljaisen maaseudun läpi yön lyhyiden tuntien ajan vuoden pisimpänä päivänä Peterin mieli herkistyi todetessaan Suomen vetovoiman olevan vain kasvussa, mieleen hiipii vahva tuntemus todellisesta kotimaasta.

Kotiin Askaisiin päästiin kolmen aikoihin auringon jo tehdessä nousuaan. Kaikki kesäkodissa on kunnossa, jääkaapinkin ystävät ovat täyttäneet kaikella ensihätään tarvittavalla. Matkaan aikaa oli tarvittu ovelta ovelle pitkästi toista vuorokautta, lähes 30 tuntia, mutta aamulla auringonpaisteeseen herätessä ja myöhemmin kukkasia kastellessaan omalla maalla kävellessä mieli on kiitollinen elämän monimuotoisuudesta.

Omaehtoinen karanteeni on nyt edessä pariksi viikoksi, sitten suunnitelmissa on kotimaan matkailua ja ystävien tapaamisia. Ulkomaiden eksotiikkaa voidaan hakea vaikka mainoksen mukaan ”ulkomailla Suomessa” ja tehdä kesäretki Ahvenanmaalle. Niin ja sittenhän pitää järjestää ne Peterin merkkipäiväjuhlat.

Toivottavasti maailma ja uusi normaali on palannut raiteilleen kotimatkalle syyskuun puolessa välissä lähtiessä.

Timo Vainionpää/Usasuomeksi.com

Koronaa karussa Konstantinopolissa

NeziheAndTimo

Maskipakko

Timo ja Nezihe Vainionpää odottelevat aikaa parempaa Istanbulissa, matkaan he ovat lähteneet jo maaliskuun puolessa välissä. Pariskunnan tarkoituksena oli jatkaa hieman myöhemmin Istanbulista Suomeen saatuaan asiat Istanbulissa hoidettua.

Timon ja Nezihen kolmas kotimaa on Turkki, josta Nezihe on kotoisin. Turkin suurimmassa 14-miljoonaisessa kaupungissa asuu Nezihen 92-vuotias äiti, jonka kunto ei enää ole paras mahdollinen, joten turkinmatkat ovat olleet varsin säännöllisiä.

Lento Miamista Istanbuliin maaliskuun puolessa välissä oli vielä lähes normaali, Istanbuliin saapuneet matkustajia valvottiin vain lämpökameralla tulokäytävässä samalla kun lennon aikana jaetut terveysilmoitukset kerättiin tarkastettavaksi.

Muutama päivä Istanbuliin saapumisen jälkeen terveysviranomaiset totesivat koronaviruksen leviävän ennennäkemättömällä vauhdilla ympäri maailman, myös Turkkiin. Turkin jokseenkin kovakätinen hallitus ryhtyi hidastamaan epidemian leviämistä määräämällä erilaisia rajoituksia ihmisten elämänmenoon. Koulut ja konsertit suljettiin, virastojen aukioloaikaa rajoitettiin ja yritykset siirtyivät etätyöhön.

 

taped-off-benches

Penkit pois puistosta

Ulkonaliikkumisrajoitukset kohdistettiin ensin seniorikansalaisiin, siis yli 65-vuotiaisiin. Senioreiden liikkumista yritettiin ensin rajoittaa pehmeällä tavalla, mitätöimällä ilmaiseen julkiseen kaupunkiliikenteeseen oikeuttavat eläkeläiskortit, poistamalla puistoista penkit ja kieltämällä kaikilta kansalaisilta Istanbulissa erittäin suosittu tapa käydä onkimassa Bosborin salmesta ja Kultaisen sarven lahden ylittäviltä silloilta. 

Mikään ei kuitenkaan auttanut, vallattomat seniorit vaelsivat edelleen kaupungilla, epidemian edelleen yltyessä. Lopulta hallitus määräsi kaikki 65-vuotiaat ja sitä vanhemmat kotiarestiin. Määräysten rikkomisesta tuli ankara rangaistus, noin 500 US dollarin kokoinen sakko rapsahti kaduilta luvattomasti tavatuilta. Sakko on suuri, lähes tavallisen eläkeläisen kuukauden eläke.

Virus kuitenkin jatkoi etenemistään ja hallitus kovensi otteitaan, Uutena keinona määrättiin vanhojen ihmisten lisäksi myös alle 20-vuotiaat pysymään kotioloissa.

Yllättäen tuli myös määräys Turkin 31 suurimman kaupungin täydellisestä, kaikkia koskevasta ulkonaliikkumiskiellosta viikonlopuksi. Hallituksen ilmoituksen antanut vastuuministeri ei kuitenkaan ollut ilmoittanut kaupunkien sulkemisesta kaupunkien viranomaisille lainkaan etukäteen.

market-5-800x581

Kun karanteeniviikonlopusta ilmoitettiin radiossa ja televisiossa vain muutama tunti ennen määräyksen voimaanastumista, aiheutti ilmoitus välittömästi hurjan tungoksen auki oleviin basaareihin, myös väliaikaisia epävirallisia vihannesmarkkinoita syntyi kadunkulmiin. Istanbulin suurkaupungissakin suuri osa kaupunkilaisista hankkii mielellään kasvikset ja vihannekset tuoreena vihannestoreilta. Kasvomaskeja ei kiireissään juuri kukaan ollut edes ehtinyt hankkia.

Karanteenimääräyksen antanut sisäministeri joutui aiheuttamansa sekaannuksen vuoksi jättämään eroanomuksensa, presidentti ei kuitenkaan eroa hyväksynyt ja sisäministeri sai jatkaa toimessaan.

Kaupunkien viikonloppukaranteeneja on sittemmin jatkettu jo useampana viikonloppuna ilman suurempia ongelmia. Tulevana viikonloppukaranteeni aloitetaan jo torstaina, lasten juhlapäivän liikenteen rauhoittamiseksi.

Heti basaariongelmaa seuraavana viikkona määrättiin kaikille ulkona liikkuville kansalaisille pakolliset kasvonaamarit. Maskeja oli kuitenkin varsin rajoitetusti saatavissa, niinpä hallitus päätti lähettää postin kautta kaikille työikäisille viisi kasvomaskia viikossa ilmaiseksi, samalla kun maskien vähittäismyynti kaupoissa ja kemikalioissa kiellettiin kokonaan.

presidentinpaketti

Terveisiä presidentiltä…

Seniorikansalaiset saivat omat viisi maskiansa kertatoimituksena, kun presidentin allekirjoituksella varustetut muovipussit jaettiin koteihin. Pussissa oli presidentin kannustuskirjeen lisäksi viisi maskia ja sitruunantuoksuinen kölninvesipullo. Hajustepullo tavallisestikin kuuluu hyvinvarustelluiden kauppojen ja kotien vierasvaraan. Arvovieraiden tullessa kyläilemään tai käydessä arvokkaammilla ostoksilla, voimakashajuista alkoholipitoista eau-de-colognea on aina ollut tapana loiskauttaa käsille viilennykseksi.

Ruokaa ja muutakin tavaraa saadaan tilaamalla netin kautta, tilaussysteemit toimivat varsin hyvin. Tosin nyt kun kaikki tilausten määrä on kasvanut, pullonkaula on toimituksissa. Ruokaa saa kuitenkin tilattua, vaikka joskus toimitus tosin tapahtuu parin päivän viiveellä. Jos nettiä ei ole käytettävissä, voi soittaa omaan kunnantoimistoon, joka hakee ensin kauppalistan ja rahat kotoa ja toimittaa tilatut tavarat.
Hieman vaikeampaa on karanteenissa olevan pankkiasiointi. Karanteenissa olevan pitää soittaa poliisille, joka lähettää poliisipartion saattamaan asiakkaan pankkiin, odottaa asioinnin ajan ja lopulta tuo rahaa hakeneen tai laskuja maksaneen asiakkaan takaisin karanteeniin. Sairaalakäyntejä pyritään välttämään mahdollisimman pitkään, pääsy sairaalaan on periaatteessa vain ambulanssilla ensiapuun.

Aika kuluu selvästi hitaammin eristettynä ollessa. Turkin television ohjelmat ovat pääsääntöisesti turkinkielellä, ulkomaiset elokuvat on dubattuja eikä tekstityksiä tunneta. Kaapelikanavilla näkyy lähes sata kanavaa, sieltä voi valita vaikka arabian, malajin, kiinan tai vaikka kirgistanin -kielisiä kanavia, englanninkielisiäkin on muutamia. Parhaiten maailman menosta kieltä osaamaton pysyy perillä netin kautta. Internetnopeudet ovat varsin hyviä eikä suurempia katkoksia ainakaan viimeisen kuukauden aikana ole alueellamme ollut. Netflix jakaa omaa maakohtaista ohjelmatarjontaansa, joka on suppeampi kuin Yhdysvalloissa, mutta suurempi kuin Suomessa.

Kaupunkien välinen julkinen liikenne on pienennetty minimiin, omalla autolla oman piirikunnan ulkopuolelle liikkuminen vaatii kuvernöörin kirjallisen luvan. Kaikki kotimaan ja ulkomaiden lennot on lopetettu pitkälle toukokuuhun.

Täällä siis kaikki niin hyvin, kun voisi olettaa. Ulos tekisi jo mieli, mutta 500 dollarin uhkasakon uhkaamana pitää vain pysytellä oman talon tontilla. Eikä se niin raittiilta ilmalta edes tunnu, jos sitä ulkoilmaa pitää haistella naamarin läpi. Ilma olisi tosin houkutteleva, nyt viime päivinä sininen taivas ja lämpöäkin jo Suomen kesän lukemissa.

Terveisin Timo ja Nezihe