Matkailua ja maaseudun rauhaa

Lähdimme Floridasta pakoon kesän hellettä ja kosteutta syyskuun alkupuolella kolmanteen kotimaahamme. Pandemian pelottelu ja matkustusrajoitukset hieman askarruttivat, mutta Istanbulissa asuvan Nezihen jo iäkkään ja entistä huonokuntoisemman äidin vuoksi päätimme kuitenkin lähteä matkaan. Lentoyhtiöiden mahdollisesti puolueellinen tutkimus vakuutti koronatartunnan saamisen riskin varsin vähäiseksi lentomatkan aikana, lopusta matkaa olisi selvittävä turvaetäisyyksien, käsidesin ja maskien avulla.

Istanbuliin päästyämme pystyimme järjestämään varsin tiukkojen koronamääräysten aikana tarpeelliset terveystarkastukset, stressitestit ja hammashuollot. Ulkona julkisilla paikoilla liikuttaessa ja kulkuneuvoihin turvautuessa on edelleen voimassa ankara, sakolla vahvistettu maskipakko. Ravintolat ovat rajoitetusti avautuneet, asiakaspaikkoja tosin on vähemmän, mutta tilaa asiakaskadon vuoksi on runsaasti.

Mielessä siinteli kuitenkin kesäkotimme, Istanbulista 650 kilometriä kaakkoon sijaitseva Egirdirin historiallinen kaupunki. Anatoliassa sijaitseva, suuren järven rannalla oleva pikkukaupunki on koko Turkin tuntema hedelmäkeidas. Sinne siis olisi päästävä, hedelmien satokausi syyskuun puolessa välissä olisi juuri parhaimmillaan. Tarjolla olisi ainakin persikoita, luumuja, omenoita ja päärynöitä ja hieman myöhemmin viinirypäleitä, kvitteneitä ja punamarjakanukka- ja jujubamarjoja. Ainoastaan punaiset ja valkoiset kirsikat sekä aprikoosit olivat jo satokautensa päättäneet.

Turkissa on kuitenkin edelleen voimassa tiukat matkustusrajoitukset. Matkaan voi lähteä, mutta lupa provinssin rajat ylittäville matkoille on haettava etukäteen kuvernöörin toimistosta. Kuvernöörin lupa toimitettiin tekstiviestinä puhelimeen ja niin saimme pakata vanhan automme lähtökuntoon.

Vielä Istanbulissa sisäisellä moottoritiellä ollessa selvästi anniskeluiän sivuuttaneen Opelimme nopeusmittari lopetti toimintansa ja saman tien mittaristoon syttyi keltainen moottorin varoitusvalo. Hämmästyneenä alamäessä kaasua hellitettäessä tapahtui se kaikkein kauhein, mittaristoon syttyi myös punainen öljynpaineen merkkivalo, joka tietää matkan päättymistä siihen. Onneksi aivan kohdalla oli huoltoasema, jonne sain kurvattua. 

Istanbulin sisäisetkin moottoritiet ”saattavat” ruuhkautua

Huoltoasemalla työskentelevä nuorimies epäili moottoriöljyn olleen vähissä ja päätti korjata asian lisäämällä öljyä moottoriin lähes gallonan verran. Lisäyksen jälkeen moottorissa olikin sitten todella paljon liikaa öljyä. Auto käynnistyi uudelleen hienosti, mutta kohta pakoputkesta levisi koko lähitienoon peittävä sankka savupilvi. Jos mitään vaurioita ei ollut tullut, ylimääräinen öljy kyllä palaisi ajaessa pois, joten matkaa voitaisiin ilmeisesti jatkaa. Hiljalleen moottoritietä ajettaessa mustan savupilven seuraamana ohiajajat katselivat säälivän näköisinä ja heiluttelivat ikkunasta sormimerkkejään. Onneksi poliisia ei sattunut paikalle, sillä silloin olisi matkateko päättynyt siihen.

Savutus väheni hiljalleen seuraavan 100 kilometrin aikana ja lopulta päästiin, vain hieman aikataulusta myöhässä Egirdirin kesäkotiin.

Kesäkodissa kaikki oli hyvin, portti ja sisääntulo tosin oli kasvanut köynnöksiä umpeen, aivan kuin prinsessa Ruusunen olisi majaillut talossa talven aikana. Kaksi komeaa maakilpikonnaa tarkkaili tulijoita matalasti sähisten, mutta lyhyen raivausurakan jälkeen pääsimme sisälle, vedet päälle ja sähköt kytkettyä. Yllättäen kaikki toimi aivan normaalisti. Tavallisesti ainakin joku pakkasen runtelema hana tai vesiputki vuotaa ja pitää talven jälkeen vaihtaa.

Egirdirissä oli jo menossa hedelmien korjuusaika. Innoissamme ja hedelmännälkäisinä keräsimme parista puusta juuri putoamaisillaan olleita persikoista hyvän saaliin. Mielestämme kaikkia ei kannattanut kuitenkaan kerralla kerätä, kypsät persikat säilyisivät paremmin puussa vielä muutaman lisäpäivän. Seuraavana päivänä persikkapuut olivat yllätykseksemme kuitenkin aivan tyhjiä, isoja hampaanjälkiä oli ilmestynyt puiden alaoksiin. Ihmistä ovelammat villisiat olivat tulleet yöllä varkaisiin ja ravistelleet puista kaikki hedelmät. Isot, kohdatessa jopa vaaralliset ryökäleet olivat syöneet myös kaikki pudotetut ja jo maassa olleet ja käymisen aloittaneet hedelmät. Lopulta kylläiset siat olivat hoipertelleet takaisin metsikköönsä pienessä hutikassa. Villisiat on rauhoitettuja, ne kun kuulemma vievät suolessaan sulamattomat siemenet pitkin vuoria ja uudet puut saavat alkunsa.

Villisikojen ryöstöretkestä pahastuneena keräsimme varastoon sankokaupalla luumuja, ämpärillisen viinirypäleitä ja tietysti omenia. Myöhemmin sitten ihmettelemme mitä niille kaikille voisi tehdä, kun ei enää jaksa alkuinnostuksen jälkeen kaikkia enää syödäkään. Ratkaisuna keitimme litratolkulla persikka- ja luumuhilloa vastaisen varalle.  

Viinirypäleitäkin oli tullut kerättyä selvästi yli oman tarpeen, joten niille piti keksiä käyttöä. Google antoi ohjeeksi jalkojen pesun viininteon alkaessa. Jatko-ohjeet tuntuivat kuitenkin sen verran hankalilta ja rypäleiden määrä oli selvästi vähäinen laajempaan tuotantoon, joten parempi oli pistellä rypäleet suoraa suuhun.

Lopulta ehdimme käydä myös autokorjaamolla. Korjaaja kytki letkut koneeseen ja totesi moottorin merkkivalon syttyvän, koska nopeusmittari ei toimi.  Vaijeri vaihtui ja merkkivalo pysyy sammuksissa kuten pitääkin. Öljyäkin saatiin poistettua melkoinen määrä.

Syyskuun vaihtuessa lokakuuksi lämpötila putoaa yöllä vain 13-14 asteeseen, mutta   iltapäivällä mittari näytti vielä 31C.  Taivas on oudon sininen ja suuri järvenselkä edessämme on tyyni. Taivaan väriin taitaa jo vaikuttaa se, että olemme tasan 1000 metriä merenpinnan tasosta.

Omenanviljelys on Egirdirin alueen pääelinkeino. Omenoita kerätään syyskuun lopulta aina jopa joulukuun alkuun, lajikkeesta riippuen.  Omenat kerätään puista käsin, varjellen omenoita kolhuilta. Kerääjät kiipeilevät taitavasti kolmijalkatelineillä pehmeäksi vuorattujen sankojen kanssa.

Hedelmien kerääjät tuodaan aina aamulla omenatarhalle töihin lähikaupungista pikkubussilla, parikymmentä henkeä aina päivittäin. Aikaisemmin kerääjille keitettiin omenatarhalla myös lounas, mutta nyt terveysviranomaisten määräyksellä pandemian aikana ruokailua ei saa järjestää. Kerääjiä on kaikenlaisia, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, mutta kaikilla on sama palkka, 120 liiraa, noin 15 dollaria per päivä. Toisaalta, iso lähes kilon leipä maksaa 50 senttiä, tomaatit 30 senttiä kilo, kilo tuorejuustoa dollarin. 

Poimijat ovat melkoisia ammattilaisia, poimivat lähes tonnin omenoita päivässä per henkilö kolmijalkatelineillä kiipeillen.

Omenien kanssa samanaikaisesti kerätään myös saksanpähkinöitä, puita kirjaimellisesti piiskataan pitkillä kepeillä pähkinöiden pudottamiseksi.  Nuoremmat ja vetreämmät kiipeävät korkealle kerrostalon korkuisiin puihin keppien kanssa ja hakkaavat vimmatusti oksia, muiden kerätessä pudonneet vielä vihreäkuoriset pähkinät. Vihreät kuoret poistetaan joko käsin tai rumpupesukoneelta vaikuttavalta, hiekkapaperilla sisustetulla laitteella. Käsin vihreitä kuoria poistaessa sormet mustuvat jopa kumihanskoissa eikä väri ei lähde pois kuin kulumalla. Ruskeita kovakuorisia pähkinöitä pitää vielä kuivata pari viikkoa, jolloin ne säilyvät pitkälle seuraaville vuodelle.

Lokakuun puolen välin jälkeen Egirdirissä alkoi kuitenkin kylmä jo ahdistelemaan. Iltapäivällä lämpöä oli vielä upeat 26-27, mutta aamulla lämmittämättömässä makuuhuoneessa oli aamulla enään vain 14-15C, olimmehan me noin kilometrin korkealla vuoristossa.  Egirdirissä oli viime talvena kahden kuukauden pakkasjakso, lämpötila pysytteli kuulemma -10 asteessa. Vain 30 kilometrin päässä, mutta kaksi kilometriä korkeammalla oleva Davrazin hiihtokeskus oli jo lokakuussa avaamassa laskettelukauttaan.

Rauhallisessa kesäkaupungissamme käytetään edelleen kaiuttimia kaupungin tiedotusjärjestelmässä, kovaäänisten kautta ilmoitetaan markkinat ja muut tapahtumat. Kotirauha kuitenkin rikkoontui, kun muutaman sadan metrin päässä oleva moskeija päätti asentaa juuri talomme eteen erittäin tehokkaan vahvistimen. Moskeijan muezzin kutsu rukoukseen välitettiin viidesti päivässä vahvistimen kautta aivan kohdallamme 85 desibelin voimalla. Kuulovaurioita tulee jo jatkuvasta 75 desibelistä, joten teimme valituksen kaupunginjohtajalle. Kaupunginjohtajalla ei kuitenkaan ole sananvaltaa moskeijan toimintaan, jouduimme viemään valituksemme suoraa alueen kuvernöörin ratkaistavaksi.

Muslimien päivän ensimmäiseen rukoushetkeen kutsutaan muezzin huudolla, kun minareetista pystyy erottamaan mustan ja valkoisen langan värieron sarastavassa aamussa. Käytännössä ajankohta tarkoittaa vielä aivan pimeää, joten kuulomatkan päässä oleville herätys on kesäaikana jo pian viiden jälkeen. Kutsu rukoukseen siirtyy kalenterin lehtien vähentyessä lähemmäksi kello kuutta, mutta on edelleen sietämättömän varhain. Illan viimeinen rukouskutsu kaikui lähempänä iltakahdeksaa, joten se ei enää paljoa haitannut.  

Aika kuitenkin kului kuin siivillä, joka päivälle löytyi joku tarpeelliselta tuntuva tehtävä. Illoistakaan ei edes televisio-ohjelmia ymmärtämättömälle tullut pitkiä, kun edessä oli aina kovin aikainen aamuherätys. 

Lokakuun lopulla omenasato oli kuitenkin korjattu, aika oli jälleen sulkea ovet. Auto pakattiin täyteen hedelmiä, basaarista ostettuja erilaisia juustoja, vihanneksia ja erityisen hyvää leipää toiseen kotiin viemisiksi. Hyvillä mielin palasimme takaisin sateiseksi muuttuneeseen Istanbuliin. Nyt vuossa on uusi pakkaaminen ja paluu Floridaan parin viikon päästä.

Sevgiler, Timobey ve Nezihe hanum

Osa kertomuksesta on julkaistu St. Andrewin seurakunnan marraskuun kuukausikirjeessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s